Viime aikoina tehty Taide-lehden uudistustyö on saanut minut, päätoimittajan, niin innostumaan ja uudistumaan että ajattelin lisätä vielä yhden pisaran tämän maailman informaatiovirtaan, tarpeen tai ei – blogi tämäkin on. 

Taide-lehden nettisivuilla on jonkinlaista blogikirjoittelua ollut viimeksi vuosia sitten. Silloin käsiteltiin tosin harvakseltaan miltei artikkelimuodossa melko isojakin aiheita, kuten taiteen etiikkaa. Hieman keskusteluakin syntyi. Mutta isojen keskustelunaiheiden kehittäminen tasaiseen tahtiin ei ole kovin realistista, asioita syntyy syntyessään.

Ajattelin, että aiheen isous ei voi olla edelleenkään tietenkään haitta blogikirjoitukselle, mutta näen, että kyllä myös pienemmästä voi olla aihetta kirjoittaa, ihan senkin takia, että mielestäni taiteen katsomisessa ja miksei myös taidemaailman kanssa toimimisessa on kyse usein niin sanottujen pienten asioiden havaitsemisesta ja niiden merkitykselliseksi ”lukemisesta”.

Minun mielestäni kaikki taidetta sivuava rupattelu, keskustelu, kommenttien kuuleminen syrjäkorvalla tai niiden tarkoituksellinen lukeminen, henkilökohtaiset purkaukset ja jopa huonot vitsit avaavat kuvataidetta. Katson taidetta yleensä käytännön syistä,ja myös – rehellinen ollakseni – usein mieluiten yksin, oman aivomyrskyni hidasta selkiytymistä odotellen, mutta – edelleenkin rehellinen ollakseni - jonkun ystävän kanssa taidenäyttelyssä käyminen tuntuu ainakin välillä tehtynä kaikkein antoisimmalta. Joku kesken kaiken kuiskattu kommentti tai koko kokemuksen punninta jälkeenpäin muistuttaa mieleen sen, että kuvataide voi rakentaa ainakin hetkeksi yhteisen ymmärryksen lisääntymisen onnellisen tilanteen – yhdessä olemme viisaampia kaikki.

Tämän tilanteen edesauttamiseksi aion tännekin jonkunlaisen ihan henkilökohtaisen mielipiteen aihion, ehkä jopa sen huonon vitsin. tuolloin tällöin tipauttaa. Toki myös, jos jotakin erityistä uutisen arvoista lehden ilmestymisten välillä kuulen, niin sitäkin yritän jakaa.

 

Pessi Rautio