Tulosta sivuHuhtikuu 2008

Keskustelut - Huhtikuu 2008

22.4.2008 11.57

22.4.2008 Mitä museossa saa tehdä?

Netti-schnabel1Onko Nykytaiteen museo Kiasman ja Galerie Forsblomin taannoinen hanke Julian Schnabelin tuomiseksi Suomeen merkki taidekentän muuttuneesta toimintakulttuurista?

Onko Nykytaiteen museo Kiasman ja Galerie Forsblomin taannoinen hanke Julian Schnabelin tuomiseksi Suomeen merkki taidekentän muuttuneesta toimintakulttuurista?


Vai kertooko se vain julkisen sektorin uudesta etiikasta ja ekonomiasta? Nythän esimerkiksi yliopistoille suunnitellaan säätiömallia, jossa yliopisto itse hankkisi osan rahoista ja valtio satsaisi 2,5 kertaa saman määrän.


Kansainvälinen museoneuvosto ICOM on määritellyt eettiset säännöt museoiden toiminnalle. Ne vetävät selvän rajan kaupallisen toiminnan (tai tietyn toimijan suosimisen) ja museotoiminnan välille. ”Museot toimivat nykyisin sellaisessa ympäristössä, että siellä on erittäin vaikea noudattaa näitä eettisiä normeja viimeisen päälle. Näen tässä markkinatalouden arvojen tai vaatimusten ulottumisen myös kulttuurielämän puolelle”, Suomen museoliiton pääsihteeri Anja-Tuulikki Huovinen kommentoi Jonni Roosin haastattelussa (Taide 2/08).


Viime aikoina monen muunkin näyttelyn kohdalla on koeteltu museotoiminnan ja taidekaupan harmaita raja-alueita: Galerie Anhava on esitellyt Juhana Blomstedtin ja Henry Wuorila-Stenbergin näyttelyt samaan aikaan, kun taiteilijoiden museonäyttelyt olivat esillä Helsingin kaupungin taidemuseossa. Tamperelainen taidekauppias on hoidellut myyntibisneksiään Espoon Modernin taiteen museo EMMA:n Tàpies-näyttelyn yhteydessä. Tampereen taidemuseo on merkinnyt Vuoden nuoren taiteilijan Samuli Heimosen teosten viereen myyntilappuja ja Amos Andersonin taidemuseosta huhutaan myytävän nykytaidetta tiskin alta.


Schanbelin näyttelyn kohdalla museo ja galleria jakoivat lähinnä kuljetus- ja matkakuluja. Kiasman johtaja Berndt Arellin mukaan kyse ei ollut niinkään taloudesta, vaan taiteilijan edusta ja myynnin delegoinnista: ”Hän (Schnabel) oli pitänyt ennestään yhden näyttelyn Forsblomilla. Hän halusi näyttää uusimmat työnsä ja myös myydä niitä. Minä en halunnut niitä museoon myytäviksi. Museossa esillä olevat teokset eivät ole myynnissä.”


Taidemuseoiden ja taidekaupan välinen rajapinta on aina ollut olemassa. Silti nämä viimeaikaiset museoetiikan rajoja koettelevat tapaukset antavat aiheen kysyä: onko suunta oikea? Mitä museot voivat ja mitä ne eivät voi tehdä? Entä miten julkista taloutta ylipäätään pitäisi pitää pystyssä?

Palaa otsikoihin | 3 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
28.10.2008 12.00
Kulttuurinavigaattori
“Mitä museossa saa tehdä?”
Ilmeisesti on kyse hyvin laajalle levinneestä toimintatavan asennemuutoksesta, joka ei ulotu pelkästään julkisen sektorin ja kaupallisten toimijoiden roolien sekoittumiseen. Eräs syy on siinä, että kotimainen taidekritiikki ei juurikaan ole seurannut taidekaupan ilmiöitä, kuten suuremmassa maailmassa on ollut tapana.

Taidekaupan vaikutusta taidemaailmaan ei ole pystytty analysoimaan kotimaisessa puitteissa. On perinteisesti vähätelty sen volyymin pienuutta ja negatiivisia vaikutuksia tai sitten nähty mörköjä kapitalismin kierouttavissa kamaluuksissa. Ehkä aihe olisi ainakin yhden hyvän iltapäiväseminaarin arvoinen.

Mielestäni museoiden pitäisi pystyä pitämään toimintonsa erillään kaupallisuudesta. Julian Schnabelin tapaus osoitti, että pitää myös tarvittaessa pystyä joustamaan. Helsingin kaksoisnäyttely osoitti myös sen, että hänellekin näyttää kehittyneen, kuten niin monelle suomalaisellekin taiteilijalle, yksi ote myyntitaiteeseen ja toinen tekoasento museoteoksiin. Forsblomin näyttely osoitti, että Arell toimi tässä tilanteessa viisaasti.

Tätä kirjoittaessani tulin surulliseksi, kun muistin että Helene Schjerfbeckin Kalifornialainen (1934) on sunnuntaina huutokaupattavana Lontoon Christiesillä. Teos tulee myyntiin ruotsalaisista kokoelmista. Luultavasti alle 800 000 eurolla saisi huudettua teoksen johonkin suomalaiseen julkiseen kokoelmaan. Kuten kaikkialla maailmassa, suomalaisillakaan museolla ei varoja maalauksen ostoon ole. Sanommeko siis Helenen Kalifornialaiselle hei, hei, vai löytyisikö joku tosi isänmaallinen, joka ostaisi sen kotimaahan? Kansallisomaisuudestammehan on siinä kyse.
28.10.2008 12.00
Jouni Söderman
Niin se vain näyttää olevan, että aina missä raha ja erityisesti isot rahat liikkuvat siellä liikkuu myös kaikenmaailman roistot, omaneduntavoittelijat ja keinottelijat.
Taidemaailma on hyvä esimerkki tästä. Suurin osa maamme taiteilijoista (kaikilla aloilla) elää kituuttaa pienillä tuloilla ja käyttää kaiken “ylimääräisen” rahansa taiteensa tekemiseen, materiaaleihin jne.
Ja samaan aikaan galleristit ym. kauppiaat jne. hommassa mukana olevat tahot elelevät mukavasti ja vetävät välistä kohtuuttomia galleriavuokria, proviisioita jne.
Taiteilijat, jotka enimmäkseen ovat rutiköyhiä ovat helppoja “lypsettäviä” juuri köyhyytensä takia. Hehän ovat ylenmäärin onnellisia jo muutamasta satalappusesta (lue murusesta) joka kauppiaiden notkuvilta pöydiltä putoaa.
Suomessahan on niin erikoinen systeemi taidekentällä että siinä pelissä ensimmäiseksi taiteilija nöyryytetään, alistetaan ja litistetään “maanrakoon”, että et sinä mikään ole mutta kyllä me voimme “suuressa hyvyydessämme” yrittää töittesi myyntiä kunhan vain me itse hyödymme siitä eniten. Tämä on pelin henki ja siksi kauppiaille sopiikin mainiosti että taiteilijat ovat ja pysyvät köyhinä.
Ovatpahan sopivan nöyriä ja valmiita pelaamaan peliä galleristien ym. kauppiaiden ehdoilla.
Tilannehan muuttuisi oleellisesti mikäli taiteilijoiden ei tarvitsisi käydä kerjuulla heidän oviensa takana.
Olisikin jo korkea aika lisätä tuntuvasti valtion, kuntien ja säätiöiden tukea taiteilijoille jotta tästä taiteilijoiden työn hyväksikäyttämisestä kaupallisuuden merkeissä päästäisiin.
Mikäli taiteilijoidemme minimi toimeentulo olisi turvattu he voisivat vapaammin toteuttaa teoksiaan ilman, että heidän pitäisi ajatella niiden myymistä. Teokset voisivat olla huomattavasti nykyistä parempia ja kokeilevampia kun “suorituspakko” poistuisi.
Ja mikäli joku heidän töitään haluaisi hankkia itselleen se voisi tapahtua suoraan taiteilijalta itseltään ilman välikäsiä.
Esim. internet mahdollistaa taiteilijoille omien kotisivujen ylläpitämisen varsin huokealla ja siellä voi helposti esitellä vaikka koko tuotantonsa ilman että täytyy erikseen ryhtyä valtavia kustannuksia vaativaan näyttelyiden pitämiseen.
Toisaalta, mikäli valtio ja kunnat turvaisivat laajemmin taiteilijoiden toimeentuloa taiteilijat voitaisiin velvoittaa myymään teoksiaan keskeisiin museoihin huomattavasti nykyistä edullisemmin. Uskoisin suurimman osan taiteilijakunnasta suostuvan tähän mielellään sillä onhan se taiteilijallekin jonkinlainen meriitti mikäli hänen töitään on määrätyissä museoissa.
Nykyinen apurahasysteemi on täysin riittämätön määrältään ja suurin osa hakijoista jää vuodesta toiseen ilman tukea.
Tämä vääristää koko taidekentän tehden varsinaisesta työn tekijästä alistetussa asemassa olevan.
28.10.2008 12.01
Riiko Sakkinen
No nyt tuli asiaa! Pitäisi kyllä vielä lisätä, että mielestäni myös pitsakokkien pitäisi saada tehdä evästä ilman kaupallisia painetta myydä sitä. Kaikille kokeille heti apuraha! Ja kaikille muille hakijoille kanssa!

Jouni Södermanin idea, että teokset hankittaisiin suoraan taiteilijoilta oli tosi hyvä. Menisin kyllä vielä pidemmälle ja ehdotankin, että kaikki hakisivat Temperasta värejä ja maalaisivat omat taulunsa. Jotkut taiteiljat laittaa ihan hirveen lisähinnan kuivuneelle maalille vain siksi että se on levitetty kankaalle! Minun mielestäni sekin on riistoa ja epäreilua. Niin kuin se galleriameniniki.

Ja on tosi epistä, että kaikki Suomen galleristit ajelee isoilla mersuilla palatsiensa väleillä ja että minunkin Kuvataideakatemian opiskelulkavereista moni on kuollut nälkään tai nöyryytyksiin maanraossa. Taiteiljat tekevät hirveästi raskasta ja ikävää työtä ja kaikeen maailman kuraattorit vain juovat shampanjaa biennaaleissa.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä