Tulosta sivuJoulukuu 2007

Keskustelut - Joulukuu 2007

1.11.2007 6.41

Keskustelua kritiikistä

Ilkka--Juhani-Takalo-EskolaOnko kritiikki aikansa elänyt kirjoittamisen muoto vai monimuotoisen ja keskustelevan kulttuurin elinehto?

Viime aikoina kuvataidekentällä on kannettu huolta päivälehtikritiikkien vähenemisestä. Korkeakulttuuri on menettänyt palstatilaa erilaisille populaarikulttuurin muodoille. Maakuntalehdissä tehokkuusajattelu on ajamassa siihen, että niillä ei enää olekaan kuvataiteeseen, musiikkiin tai kirjallisuuteen vihkiytynyttä toimittajaa vaan yksi ja sama kulttuuritoimittaja hoitaa koko kentän.

 

Yleensä kritiikkiä kaivataan lisää, vaikka monet ovatkin sitä mieltä, että kritiikit ovat yleensä pinnallisia eivätkä tavoita kuin pienen, salaisella matemaattisella kaavalla valikoidun pintaporukan. Mutta on myös niitä, joiden mielestä kritiikit kuuluvat päivälehtiin, eivät Taide-lehden kaltaisiin ammattijulkaisuihin. Tällaisia aatoksia on ollut ainakin Kritiikin Uutisten sivuilla. Pitäisikö kritiikki Taiteessa siis lopettaa ja korvata se vaikka kuvakavalkadilla niin kuin joskus on tehty?

 

Onko kritiikki siis aikansa elänyt kirjoittamisen muoto vai monimuotoisen ja keskustelevan kulttuurin elinehto? Mihin kritiikkiä tarvitaan?


Palaa otsikoihin | 6 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
3.11.2008 6.47
Kulttuurinavigaattori
Kritiikkiä tarvitaan taiteen tekemiseen, taidekoulutukseen ja taiteen arvioimiseen. Arviointi on osa keskustelua taiteesta, eikä taide-elämä pitemmän päälle rokkaa ilman tätä. Kaikenlaiset laaduntarkkailut ja arvoseminaarit jylläävät päiväkodeista yliopistoihin ja nakkikioskeista suuryrityksiin. Miksi taide-elämä on jäämässä yhä enemmän tällaisen arvioinnin ulkopuolelle?

Raja taiteen markkinoinnin ja taiteen arvioinnin välillä on hämärtynyt. Esimerkiksi “taidepuheen” käsite, joka pääasiassa syntyi 1990-luvulla, ei koskaan pohtinut tätä asiaa. Taide-lehtikin on ollut osa taiteen markkinointiviestintää, mutta pystynyt kuitenkin samalla pitämään yllä vireää keskustelua taide-elämässä.

Taidekritiikin pitäisi olla suhteellisen neutraalia taiteen tuottamisen ja jakelun suhteen, tai ainakin neutraalisuus pitäisi olla sen tavoitteena ja periaatteena. Sanomalehdet voivat sponsoroida taide-elämää, mutta kriitikko ei saisi olla sponsorin asussa oleva pelle. “Jag är inte annonspelare” eli en ole mainoskyltti sanoi tinkimätön kriitikko Tom Sandqvist 1980-luvun alussa. Toki kriitikko voi toimia myös kuraattorina, mutta vain väliaikaisesti.

“Maakuntalehdistä” kuten nimettömässä kirjoituksessa epämääräisesti todetaan, suurin Helsingin Sanomat hallitsee kritiikin markkinoita. Se on keskittynyt pääkaupunkiseudun taide-elämän arviointiin, eikä pysty valtakunnaliseen seurantaan. Alueelliset ykköslehdet ovat paljolti luopuneet kritiikistä, mikä osaltaan näivettää muuten varsin vireää taide-elämää maan eri alueilla.

Taide-elämässä tarvitaan myös henkilöitä, jotka pystyvät arvioimaan taidetta ammattimaisesti eli paneutuvat ja omistautuvat arviointiin, eivätkä vain lauo mielipiteitään. Uutiset, raportit ja haastattelut ovat toki tärkeitä, mutta taiteen viestintää pitää yllä keskustelu, jota taidekritiikki on.
3.11.2008 6.52
Sippe
Jätin tämän viestin tuohon toiseenkin keskusteluun, mutta kuuluu tällekin puolelle:

Katsoiko kukaan MTV3:n kuvataide- ja muotoilukeskustelua, jossa taiteilija-asiantuntijoina olivat Kaj Stenvall, Heta Kutchka, Laura Malmivaara, Osmo Rauhala ja Ristomatti Ratia? Heiltä sitten kyseltiin, että mitä nämä Kiasman kivikasat oikein ovat? Rauhala onneksi selitti, että kauneus ja esittävyys ovat taas tulossa. Hänen mielestään perinteiset arvot ovatkin tämän ajan radikalismia. Tässä seurassa Kutchka vaikutti melkein perinteiseltä radikaalitaiteilijalta ja Malmivaara syvälliseltä pohdiskelijalta.

Toimittaja kysyi asiantuntijataiteilijoilta, että kuinka Tapiesin punainen viiva eroaa hänen poikansa taiten vetämästä punaisesta viivasta. Mitä tuohon voi vastata muuta kuin että kanava haluaa pönkittää katsojien ennakkoluuloja entisestään.

Sen jälkeen voi netissä äänestää Tapperia, Wardia, Hiltusta ja muutamaa muuta “mestaria” loppiaiseen saakka. Katsoin kiinnostuksesta ja halusin äänestää muuta. Ääni kai kirjautui, mutta kenenkään muun nimeä en saanut näpytellä vaikka varmaan oli tarkoitus.

Hurraa kaupallisen kanavan kuvataidekeskustelut, mitä tähän vastaa YLE?
3.11.2008 6.52
Suvi
Missä on suomalaisen live artin ja performanssin kritiikki? Valitettavasti kritiikin yksi suurimpia funktioita on asioista tiedottaminen. Kun lehti kirjoittaa kritiikkiä, tuo se silloin myös tiettäväksi taiteilijan ja taiteenlajin. Performanssitaidetta on sorrettu jo liian kauan. Lisää kirjoittelua ja kritiikkiä aiheesta.
3.11.2008 6.53
Kulttuurinavigaattori
Monet muutkin taiteenalat tarvitsevat kritiikkiä, jota yleisö voisi lukea. Asioista tiedottaminen jää tosiaan valitettavasti kritiikin harteille usein, vaikka se olisi taidemuseoiden ja gallerioiden tehtävä. Myös artikkelit ja uutiset tiedottavat asioista. Sanomalehdet eivät valitettavasti ole koskaan kirjoittaneet sanaakaan, kriitikot kirjoittavat kritiikkiä, jota lehdet julkaisevat. No, toki performanssikin tarvitsee kritiikkiä, voiko mitään taidetta pitemmän päälle oikeastaan ymmärtää ilman sitä?

Erityishankaluus performanssin kritiikissä on se, että usein performanssiesitykset ovat monitaiteellisia. Jos esitys koostuu esimerkiksi ammattitasoisten säveltäjän, soittajan, tanssijan ja kuvataiteilijan yhteispanoksesta, ei tahdo löytyä tarpeeksi asiantuntevuutta yhden kirjoittajan voimin sellaista julkisesti arvioimaan. No, yleisö toimii kriitikkona olipa sen asiantuntemus mitä tahansa.
3.11.2008 6.54
tuike alitalo
“Kun lehti kirjoittaa kritiikkiä, tuo se myös tiettäväksi taiteilijan ja taiteenlajin” toteaa Suvi ja kaipaa performanssille ja live artille arviointia, tulkintaa ja sen myötä arvostusta. Itse olen pohtinut usein sitä mitä tapahtuu kun taidelajia ei tuoda tiettäväksi, kun siitä ei puhuta. Mitä tapahtuu taiteelle josta vaietaan?

Olen itse seurannut äänitaiteen ja ääni-installaatioiden käsittelyä meillä - sekä myös muualla maailmassa. Olen ollut äänitaidenäyttelyiden ja -teosten kuraattorina ja tuottajana. Olen myös toimittaja- kirjoittaja ja tiedän miten tärkeää on asioiden sanoiksi saattaminen.
Vuosien ajan ääniteokset ovat jääneet meikäläisessä julkisuudessa käsittelemättä; ääni on kriitikoille vieras ja pelottava. Äänitaiteilija ystäväni sanoo että äänitaide on suomalaisen taiteen “toinen”, se josta ei puhuta.

Tammikuussa HS teki historiaa ja kirjoitti ääni-installaatiosta. Jukka Yli-Lassila kirjoitti Villu Jaanisoon ääni-installaatiosta ”Laine” , Kalhama & Piippo gallerian avajaisnäyttelyssä (HS 19.1.08). Uuden gallerian synnyttämän hälyn keskellä olisikin ollut outoa jos avajaisnäyttelyn toisesta taiteilijasta ei olisi kirjoitettu lainkaan.

Arvostelussa ei kuitenkaan mainittu että teos on ääni-installaatio tai että ääni on siinä tärkeä elementti. Tämä tuli ilmi vain kuvatekstissä. Lähimmäksi ääntä päästiin kuvauksissa: ”erilaisista kaiuttimista koostuva Laine-installaatio” ja ”samanaikaisesti moniin aisteihin vetoava”. Muuten teosta lähestyttiin sen ”materiasta” käsin, pohdittiin ”käsityön leimaa” sekä ”veistokseen mahdollisesti liittyvää tarinaa” – puhuttiinpa ”kuvavirrastakin”.

Teosta kuvattiin monisanaisesti– mutta jotain jäin kaipaamaan.
Olisin itse sanonut että ympäristöteoksia aiemminkin tehnyt Jaanisoo oli tällä kertaa tehnyt taidegalleriaan ääniympäristön. Teoksen joka loi ja rajasi tilaa, ympäristöään, akustisesti, äänen avulla.
Oli ilahduttavaa lukea Suomessa harvinainen esittely -tai kritiikki- ääniteoksesta. Mutta samalla kirjoitus myös ihmetytti ja hämmensi: onko kiellettyä sanoa “taide” sanan kanssa sanaa “ääni”?
3.11.2008 6.54
Ari Gaijin
Tuiken esittämä ihmettely äänitaiteen puuttumisesta kritiikeistä koskee aika lailla kaikkea muutakin perinteestä poikkeavaa taidetta. Katsokaas ketkä esimerkiksi Hesarissa arvostelevat ja mitkä ovat heidän taustansa. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän jossain 1800-luvulla ja edustavat karsinoituja, isoisoisoisän aikaisia kiveen hakattuja genrejä ja katsontatapoja.

Tämä siis ilman pottuilua, vain toteamuksena. Miten muuten tanssikriitikko voi jättää Harri Kuorelahden koreografiasta “Harvat ja valitut” kokonaan huomiotta sen, että sitä on ollut tekemässä myös joukko kuvataiteilijoita? Tai Tuiken esimerkin mukaisesti sivuuttaa kokonaan äänitaiteen äänitaideteoksesta?

Ehkäpä kriitikot ja taiteilijat ovat taustoiltaan ja peruslähtökohdiltaan aivan eri planeetoilla, niin koulutuksellisesti kuin ymmärrys- ja intressihorisontiltaan. Ja kun näin on, ei ole ihme että kritiikki katoaa lehdistä, yleisö on sekaisin ja kaikilla epämääräinen olo. Kuvataiteen maailma on pirstaloitunut jo aikoja sitten moniin osiin, mutta kun kriitikko rakastaa käsinmaalattuja seinätauluja se on sitten sitä palstat täynnä.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä