Tulosta sivuArtikkelit 1-06

TaideRikosTextKUVA
Taide, josta tuli rikos

Teksti Paavo Arhinmäki

Tulitikkurasian kokoisten Let me love? -tarrojen liimaamisesta sähkökaappeihin joutuu kolmeksi päiväksi pidätetyksi, ja poliisi tekee liimaajan asuntoon lukuisia kotietsintöjä. Kymmenen räp-konserttia mainostavan julisteen liimaamisesta saa 30 päivää ehdotonta vankeutta. Alle 20-vuotias graffitimaalaaja tuomitaan lähes 1,5 vuoden ehdottomaan vankeuteen, vahingonkorvauksia päälle 20 000 euroa. Kysymys ei ole Pohjois-Korean Pjongjangista vaan Helsingistä.

Helsingissä on käyty jo useiden vuosien ajan graffitisotaa. Toisella puolella ovat kaupungin rakennusviraston harmaat virkamiehet ja vartioliikkeet. Altavastaajina ovat graffiti- ja katutaiteilijat, joiden kiinni ottamiseen ja taideteosten tuhoamiseen käytetään joka vuosi miljoonia euroja. Helsingissä on vallalla nollatoleranssipolitiikka kaikkea kaduilla näkyvää omaehtoista taidetta vastaan. Virkamiesten tavoitteena ei tunnu enää vuosiin olleen kaupungin kaunistaminen vaan kokonaisen kulttuurin ja taidemuodon tuhoaminen. Miten tähän on päädytty?

Katutaiteen rauhan aika

Graffitimaalauksia alkoi ilmestyä Helsingin katukuvaan 1980-luvun puolivälissä. New Yorkissa 1970-luvun alkupuolella syntynyt taidemuoto rantautui Euroopan reunalle musiikkivideoiden ja elokuvien välityksellä. Nuorten haluun toteuttaa omaa luovuuttaan suhtauduttiin myönteisesti. Graffitia ei nähty ongelmana vaan pikemminkin piristyksenä harmaassa katukuvassa.

Nuoret graffitimaalaajat saivat mahdollisuuksia tehdä laillisia tilaustöitä, Helsingin nuorisotaloilla opetettiin graffititaiteen alkeita ja jokaisen itseään kunnioittavan lehden piti tehdä juttua uudesta nuorten omasta taidemuodosta. Kun graffiteista tuli yhä suositumpi harrastus nuorten parissa, alettiin se nähdä yhä enemmän myös ongelmana.

Alun perin graffitimaalaajien vilpitön tavoite oli kaunistaa kaupunkia, ja toki saada samalla mainetta omassa alakulttuurissaan. Kun yhä enemmän ja enemmän nuoria alkoi maalata graffiteja ja ennen kaikkea tekemään tageja, katosi osalta halu kaunistaa, ja tilalle nousi pyrkimys näkyä. Esimerkiksi täyteen töhrityt junavaunut olivat näky, johon oli reagoitava.

Suhtautuminen graffiteihin oli 1990-luvun alussa vielä järkevää. Suhtautumista laittomiin graffiteihin oli pakko tiukentaa, mutta samalla haluttiin antaa nuorille mahdollisuuksia harrastaa. Graffiteja ei koettu ongelmana, jonka kanssa ei voisi elää. Kulosaaren ja Pasilan suuret lailliset työt keräsivät kehuja Helsingin Sanomien pääkirjoitusta (HS 26.6.1991) myöten. Laman aikana näkyvimmät paikat puhdistettiin, mutta harmaissa betoniseinissä värikkäitä taideteoksia ei nähty suurena ongelmana.

Graffitit poliittisena pelinappulana

Suuri muutos tapahtui 1990-luvun lopussa. Helsinki oli saanut kunnian toimia Euroopan kulttuuripääkaupunkina vuonna 2000. Kaupungin teknisen puolen virkamiesjohto halusi tämän kunniaksi saada Helsingin julkisivut "kuntoon". Graffiteista oli päästävä eroon, hinnalla millä hyvänsä. Päätettiin aloittaa Stop töhryille -projekti. Sen ideana ei ollut vain puhdistaa nopeasti graffiteja ja tageja näkyviltä paikoilta vaan tuhota koko taidemuoto ja graffitikulttuuri Helsingistä. Ajatus oli jo lähtökohdiltaan paradoksaalinen. Helsinki valmistautui kulttuuripääkaupungiksi tuhoamalla katukulttuuriaan.

Vuoden 1998 alusta käynnistynyt Stop töhryille -projekti lähti kahdesta pääperiaatteesta. Kaikki graffitit pitää poistaa mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, sekä laillisille maalauksille ei pidä antaa minkäänlaista tilaa. Tiedotusmateriaalissaan projekti valisti, ettei graffiti ole taidetta, ja ettei ole olemassakaan laillisia graffiti-maalauksia.

Projektin myötä ei vain puhdistettu graffiteja ja tageja näkyviltä paikoilta vaan tunkeuduttiin purettaviin taloihin ja siltojen alle. Paikkoihin, joissa maalauksia eivät näe kukaan muu kuin graffititaiteilijat itse, vartijat ja puhdistajat. Taloudellisen hyödyn keräsivät puhdistus- ja vartiointifirmat.

Rahaa on käytetty pelkästään Helsingin rakennusviraston projektibudjetin kautta noin 1,5 miljoonaa euroa vuodessa. Projekti on maksanut tähän mennessä suoraan veronmaksajille vähintään 10 miljoonaa euroa. Projektin budjettiin ei kuitenkaan sisälly läheskään kaikki kampanjaa laitettu raha, sillä varoja kanavoituu myös muiden kaupungin virastojen ja liikalaitosten kautta.

Projektin todellisia kuluja tai toimintatapoja on vaikea valtuutetun selvittää, sillä koko hanketta leimaa salailu. Projektia johtavat virkamiehet eivät suostu kommentoimaan asioita omilla nimillään julkisuudessa, ja tietoa yritetään pantata. Esimerkiksi tarkkaa tietoa kaupungin ja vartiointiyrityksen välisestä sopimuksesta ei saa salassapitopykäliin vedoten. Silti valtuutettuna minun pitäisi olla valmis myöntämään miljoonia projektille.

Kuka puhtaudesta hyötyy?

Stop töhryille -projekti on toiminut nyt Helsingissä kahdeksan vuotta. Jos kampanjan onnistumista mitataan tagien määrällä katukuvassa, voidaan projektia pitää onnistuneena. Nykyisin Helsingissä törmää enää harvoin värikkääseen seinään tai ylipäätänsä merkkeihin siitä, että kaupungissa on elämää ja tapahtuu. Ovatko puhtoinen katukuva ja siistin harmaat alikulkutunnelit ja melumuurit kaiken tämän arvoisia? Eikö eurooppalaiseen urbaaniin kulttuuriin kuulu nimenomaan katutaide ja merkit ruohonjuuritason elämästä?

Helsinki ja erityiset helsinkiläiset nuoret ovat joutuneet maksamaan kovan hinnan harmaiden virkamiesten puhdistusinnosta. Eikä vain taloudellisesti. Projektin pimeitä puolia ovat yhteiskunnasta syrjäytetyt ja rikollisiksi leimatut taiteilijanuoret, katutaiteilijoiden vainoaminen sekä nuorten kokemukset epäoikeudenmukaisuudesta ja törkeistä ylilyönneistä. Stop töhryille -projekti ei pyri vain puhdistamaan seiniä. Se pyrkii myös "ennaltaehkäisemään" kaikki merkit seinissä.

Yleensä demokraattisessa päätöksenteossa esitysten pitää perustua hyvin perusteltuihin ja tutkittuihin väittämiin, mutta tässä projektissa se ei ole kuulunut periaatteisiin. Stop töhryille -projektin myötä on kehitetty joukko väitteitä, joita ei pystytä osoittaman paikkaansa pitäviksi, mutta niistä esitetään totuuksina sekä julkisuudessa että virallisissa papereissa.

Olemme muun muassa saaneet kuulla, että graffitimaalaajat lopettavat yleensä huumekuolemaan tai rakastumiseen ja lailliset graffitit lisäävät laittomia graffiteja (Helsingin kaupungin yleisten töiden lautakunta 12.5.2005, lausunto löytyy osoitteesta www.hel2.fi/hkr/paatoksenteko/lautakunta/dok_edellvuosi/14el05.html ).

Lähes tragikoomista on ollut virkamiesten ja joidenkin poliisien esiintyminen myös taiteentuntijoina. Graffiteja tutkiva poliisi totesi Metro-lehdessä: "Jotkut kiinnijääneet graffitimaalaajat opiskelevat kuvataideakatemiassa. Taidepiireissä jotkut kuvittelevat edelleen, että graffiti on taidetta."

Räikeimpiä ovat kuitenkin keinot, joilla graffiteja, taidejulisteita ja -tarroja vastaan taistellaan Helsingissä. Stop töhryille -projekti käyttää vuosittain satojatuhansia euroja yksityisen vartiofirman palkkaamiseen. Kysymys on yksityisen poliisitoiminnan harjoittamisesta. Vartiointiyrityksen samat työntekijät seuraavat, dokumentoivat, ottavat kiinni, tutkivat ja toimivat vielä lopulta oikeudessa todistajina. Graffiti- tai muita katutaiteilijoita vastaan käytävissä oikeudenkäynneissä usein koko syyte perustuu yhden graffitisodasta taloudellisen hyödyn keräävän yrityksen "asiantuntijatodistelulle".

Samaan aikaan kyseisen vartiofirman kovista ja väkivaltaisista otteista tulee jatkuvasti yhteydenottoja. Kiasman viime syksyn Ensin valtaamme museot -näyttelyssä oli videoinstallaatio, jossa nuoret kertoivat omakohtaisia kokemuksia vartiointiliikkeen harjoittamasta väkivallasta.

Määrääkö raha sananvapauden rajat?

Mutta eikö ole vain hyvä, että kaupunki puuttuu kovin ottein yhteisen omaisuuden turmelemiseen? Jos töhriminen ja muu sotkeminen vähenee, eikö silloin jää entistä enemmän varoja terveydenhoitoon ja sosiaalipalveluihin tai vaikkapa julkisten tilojen taidehankintoihin?

Stop töhryille -projekti alkoi graffitien vastaisena kampanjana. Pikku hiljaa se on imenyt sisäänsä myös muut katutaiteen ja ruohonjuuritason katuelämän muodot. Kun graffitien määrä on vähentynyt, on pitänyt löytää uusia uhkakuvia. Vielä jokunen vuosi sitten kenellekään ei tullut mieleenkään, että mielenosoitusta, bändikeikkaa tai keskustelutilaisuutta mainostavan julisteen kiinnittäminen sähkökaappiin tai työmaa-aitaan olisi rikos. Tänä päivänä se kuitenkin on.

Samaan aikaan säännöt eivät ole kuitenkaan kaikille samat. Kun monikansalliset suuryritykset Puma ja MTV liimasivat kaupallisia mainosjulisteitaan Helsingin katukuvaan, ei kukaan halunnut laittaa näiden firmojen johtajia putkaan. Päinvastoin, Stop töhryille -kampanjan johtaja pahoitteli sitä, etteivät yritykset luultavasti tienneet julisteiden liimaamisen olevan laitonta. Nuorilta pitää odottaa tiukkaa laintuntemusta, mutta monikansallisilta brändeiltä ei?

Helsingin katukuva on täynnä yritysten maksullisia mainoksia. Jos on tarpeeksi rahaa, saa myös julisteita liimailla. Jos nollabudjetilla haluat mainostaa pienimuotoista kansalaisjärjestötoimintaa, olet rikollinen.

Kysymys on ennen muuta ihmisoikeuksista, kaupunkikuvasta, julkisen tilan hallitsemisesta ja nuorten tulevaisuudesta. En suostu puolustamaan jokaista töherrystä seinässä. Ihmisten ei pitäisi saada täysin vapaasti tehdä mitä tahansa merkkejä minne tahansa.

Oleellisinta ei ole edes keskustelu siitä, onko graffiti taidetta vai ei. Kysymys on siitä, suvaitaanko katukuvassa yksittäisiä merkkejä siitä, että nuoret haluavat kaunistaa kaupunkia, ja että ruohonjuuritasolla suhisee. Kysymys on myös vahvasti poliittinen. Voiko demokratia kestää sitä, että vain rahalla on mahdollisuus ostaa tilaa omille näkemyksille?

Miten pienet kansalaisliikkeet, harrastelijateatterit tai aloittelevat bändit voivat ilmoittaa tapahtumistaan? Miten voi kutsua koolle mielenosoituksia tai poliittisia kokouksia, jos vain rahalla saa enää mainostilaa. Voiko julkisen tilan kanssa keskustella taiteen keinoin? Muualla maailmassa ollaan ylpeitä siitä, että kaupungissa tapahtuu ja se näkyy katukuvassa. Helsingissä sitä pidetään likana ja rikoksena.

Katutaiteesta sanottua

"Se nyt on ihan selvää, ettei näillä ole taiteen kanssa mitään tekemistä”
Komisario Reijo Muuri seinämaalailusta City-lehdessä 24/2001

"Pitkään töhrintää harrastaneeseen ja mahdollisesti jo useamman kerran kiinni jääneeseen töhrijään nämä keinot eivät tehoa. Aika moni heistä kuolee esim. huumeiden yliannostukseen ja eräät lopettavat esim.
rakastumisen myötä."
Helsingin kaupungin yleisten töiden lautakunta 12.5.2005
Koko lausunto löytyy osoitteesta: http://www.hel2.fi/hkr/paatoksenteko/lautakunta/dok_edellvuosi/14el05.html

”Joskus Kiasmassa järjestetään jotain taidetapahtumia, missä nämä täti-ihmiset tulevat höynäytetyksi, kun Saksassa etsintäkuulutetut roistot esiintyvät siellä hienoina taiteilijoina. Graffitit tehdään aina toisen omaisuuteen ja salaa. Kyllä oikea taiteilija on ylpeä teoksestaan ja seisoo tekemisiensä takana.”
Komisario Reijo Muuri seinämaalailusta City-lehdessä 24/2001

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä