Tulosta sivuTaide ja populismi

PopulismiTextKUVA


Taide ja populismi

Mitä on populismi taiteessa? Kuka loppujen lopuksi onkaan populisti ja miksi?


Teksti Max Ryynänen

Populismi on pääsääntöisesti kielteinen käsite. Sillä viitataan kansansuosion tavoitteluun, retorisiin kärjistyksiin ja asiat mustavalkoisena esittäviin puheisiin, jotka ovat strategisesti harhaanjohtavia. Arkikielessä se on varattu enemmän oikeistolaisten kuin vasemmistolaisten ilmiöiden kuvaamiseen, ja käsitettä sovelletaan kun halutaan painottaa, että ihmisiä johdetaan harhaan ”oikeista arvoista” ja ”totuudesta”.

Yllä mainitulla tavalla rajattu käsitteen soveltaminen on tietysti populistista. Mikäli populismi ei käsitteenä ole vain populistisessa käytössä, joukkovoiman kerääminen ympäristönsuojelun ja tasa-arvon edistämiseen yksinkertaistavien iskulauseiden avulla edustavat perustellusti populismia. Noam Chomsky – vanha populisti – ei turhaan toistele, että populismi on olennainen osa demokratiaa, mutta ehkäpä se on olennainen osa kaikkea politiikkaa ja kulttuuria, jolla on julkinen ulottuvuutensa.

Populismi on kuin valta. Käsitteitä yhdistää se, että harvoja hyviä muutoksia voidaan toteuttaa ilman niiden käyttöä, mutta kummatkin tavataan nähdä lähtökohtaisesti kielteisinä. Toki toisinkin voi nähdä. Perussuomalaiset, joita pidetään populisteina, painottavat käsitteen kansaan viittaavaa juurta. Etymologisesti populismi onkin lähisukua monien myönteisten pop-alkuisten käsitteiden kanssa.

Populismi, popularisointi, populaarikulttuuri

Kuten voi arvata, populismilla, popularisoinnilla ja populaarikulttuurilla on sama juuri, latinan populus, eli kansa. Edellä mainitut käsitteet sekoitetaan kuitenkin usein, ja näin on tehty taiteenkin piirissä käydyssä populismi-keskustelussa.

Popularisointi on käsitteenä populismia myönteisempi. Peruskoulun oppikirjoissa ja tieteen bestsellereissä sekä Studia generalia -yleisöluennoissa popularisoidaan tietoa, sen sijaan että se pakattaisiin tieteen tekemisen kannalta tehokkaaseen, tarkkaan ja kritisoinnin mahdollistavaan muotoon. Pyritään puhumaan niin, että tiedonjyväset olisivat Matti ja Mervi Meikäläisen poimittavissa.

Populaarikulttuuri on käsitteenä sekin melkoisen myönteinen. Se on jo vanhaa perua, vaikkei tietenkään valistusajalla muotoutunutta taide-käsitettä vanhempi – rahvaan kansantaiteet syrjäyttänyt moderni populaarikulttuuri nostettiin pian taiteen autonomian kehittymisen myötä sen merkittävimmäksi ”vastustajaksi”.

Vaikka käsitteellä on pitkä historia, paikkansa se on vakiinnuttanut viime vuosikymmeninä, kun sillä on haluttu korvata kiihkeimmän modernismin lanseeraamia kielteisemmältä kalskahtavia käsitteitä massakulttuuri ja kitsch – joilla on viitattu suurin piirtein samaan kuin populaarikulttuurilla, joskin tuomitsevammin.

Populaarikulttuurilla viitataan kaikkeen mahdolliseen graffiteista ja marginaalisten levy-yhtiöiden tuotteista Tarantinon elokuviin ja Michael Jacksoniin – niin hyvään kuin huonoon. Toisinaan käsitteellä painotetaan tuotteen tai sen tekijän suosiota, mutta tämä käyttötapa on häviämään päin.

Sekä popularisoinnilla että populaarikulttuurilla on käsitteellisesti myönteinen suhde kansaan ja rahvaaseen. Populismi kielteisenä käsitteenä perustuu ajatukselle vaarallisesta rahvaasta ja hänen joukkovoimastaan.

Tässä mielessä se on 1900-luvun vaihteen ja alkupuolen massakulttuuridebattien perillinen – syntyjään siitä ahdistuksesta joka kohtasi keski- ja eteläeurooppalaisia valkoisia miehiä, kun naiset, eri rotuiset ja maalaiset, köyhät ja muut kurjat tulivat joukkoina vaatimaan osaansa taiteesta, kulttuurista, tasa-arvosta ja politiikasta. Näkyvimmin tämä tapahtui tietysti joukkoviestinnän kautta.

Elistismiä vai populismia?

Osallistuminen kaikille suunnattuun joukkoviestintään on helpoin reitti populismin leiman saamiseksi kuvataiteessa. Mediassa esiintyvää, kotiaan reportaaseissa esittelevää tai iskevää taidekeskustelua iltalehtien palstoilla käyvää taiteilijaa pidetään populistina.

Mutta kun jostakin taiteilijasta puhutaan tarpeeksi mediassa tai jos hänen teoksiaan myydään kyllin suurelle yleisölle, taiteen piirissä kollegat ja kriitikot kääntyvät usein häntä vastaan. Taidemaailmassa mediajulkisuus on vaivaksi. Esimerkiksi Juhani Palmun mediatemppuilut ovat haitanneet hänen urakehitystään taiteen piirissä. Juuri mediassa näkyminen on tehnyt hänestä monia ärsyttävän kohteen, ja tätä kautta yhdeksi suomalaisen taiteen antikristuksista.

Mutta kuka taiteen sisällä on populisti, mikäli Palmu ei liikuttele museoiden ja gallerioiden ”kansanjoukkoja”?

Taidemaailmassa menestyksekäs populismi, joukkojen puhuminen itsensä puolelle, käy hyvin vaikkapa julistamalla ”ettei tässä ole tullut myytyä itseään medialle”. Auktoriteetinvastaisuuskin on aina loputtoman varmaa populistista retoriikkaa taidemaailmassa. Vastustajaksi kelpaa niin liike-elämä kuin Kiasman väki tai koko modernismi – Taide-lehden toimitusta unohtamatta.

Toki julkisuus on myös hyödyllistä, varsinkin silloin kun pitäisi tehdä ensimmäistä läpimurtoa. Mutta aika pian julkisuuteen nouseva taiteilija kohtaa rajan, jolloin hänen ketkuiluaan parrasvaloissa aletaan pitämään halpamaisena. Miksi?

Yksilöllisiäkin syitä, kateus etunenässä, riittää, mutta eiköhän kyse ole taidemaailman sisäisistä arvoista. Ärsyttävä mutta rakastettu populisti, filosofi Esa Saarinen kritisoi aikoinaan osuvasti intellektuellien paradoksaalista suhdetta mediaan, huomauttamalla ettei julkisuudessa oloon loppujen lopuksi ikinä ole pätevää syytä.

 Jos joku siellä näkyy siksi, että johtaa suurkonsernia, tai voittaa urheilukilpailuja, mutta nauttii siitä, sen pitäisi kriittisestä näkökulmasta olla ihan yhtä yhdentekevää kuin sen, että joku on mukana vaan keskustelemassa päivänkohtaisuuksista tai esittelemässä vartaloaan. Julkisuushan on joka tapauksessa pinnallista.

Taiteilijalle voisi suuren yleisön mielestä hyvinkin olla tilaa mediassa, mutta taideväki itse estää tämän tehokkaalla kontrollilla: ainoastaan jo pelinsä vakavan taiteen piirissä menettänyt tai sen arvoista välinpitämätön osallistuu aktiivisesti julkisuuteen. Ja vaan vastakulttuurin ikoniksi kohonnut tekijä (Teemu Mäki) voi samaan aikaan olla mediassa ja tehdä uskottavaa taidetta.

Populistinen tyyli

Yllä on puhuttu taidekeskustelusta tai taiteilijoiden osallistumisesta julkiseen keskusteluun, mutta eikö ole olemassa myös taidetta, jonka tekotapa, tyyli, on populistinen? Helposti tulee mieleen poliittinen taide. Siinä populismi on arkea – vaikka juuri äänekkään kriittistä taidetta tekevät usein ajattelevat, että he vastustavat populismia (uusoikeistolaisuus, Bush, kapitalismin retoriikka). Keino on kuitenkin sama kuin kohteilla – eli yksinkertaistaminen, itsestäänselvyyksien tankkaaminen ja usein myös mustavalkoisen maailmankuvan levittäminen.

Populismina voisi myös pitää vanhan esittämistä uutena. Valtiotieteilijällä tai poliittisella filosofilla voi hyvinkin vatsa kääntyä nurin kun 1970-, 1980- ja 1990-luvun poliittisen ja sosiaalisen ajattelun puheenparret rantautuvat nykytaiteeseen banalisoituina teoriaa harrastavien taiteilijoiden käsissä – jo tuhanteen kertaan muualla puhki jauhettuina, nyt julisteissa ja banderolleissa. Sitäkin räikeämpänä populismina voisi pitää sitä, että niin monet yhteiskunnallisen taiteen tekijät esittävät itsensä maailmanparantajina, vaikka poliittisesti asennoituneilla taideryhmillä on hyvin harvoin mitään vaikutuksia taidemaailman ulkopuoliseen todellisuuteen.

Jos kapitalismin tai USA:n vastaisuus (1970-luvun Taide-lehdet ovat tätä pullollaan), tai esimerkiksi varman päälle pelatun modernistinen muotokieli à la ”ruskeita viivoja harmaalla pohjalla” saattoi hyvinkin käydä helposta kosiskelusta, populismista taidemaailmassa vielä 1980-luvulla, mikä nyt olisi turvallista, kosiskelevaa ja kaikkien hyväksymää?

Vahva tarjokas voisi olla yhteisötaide. Kun siihen, että tarjoilee kahvia lähiöissä tai saa ihmiset vaihtamaan muutaman sanan uusmedian avulla lisää muutamia puheenparsia taiteesta ihmisten yhdistäjänä, saa monen katsojan tuntemaan itsensä aliarvioiduksi, mutta kyseessä on oman aikamme peruskaura: tällaista tehdään, se palkitsee tekijöitä, muutamia katsojiakin, eikä loukkaa tai ärsytä juuri ketään taiteen piirissä juuri siksi, että sitä pidetään niin normaalina. Samalla se menee läpi, ja herättää laajasti, vaikka usein aika haaleasti, myönteistä huomiota.

Sitäkin tärkeämpää on äskeisen esimerkin valossa kiinnittää huomiota teksteihin, joita taideteoksiin liitetään. Niissä toistuvat eivät vain opetusministeriön julkaisujen vaan myös muilla tavoin vakioksi muodostuneet teoreettiset käsitteet, kuten tällä hetkellä ”prosessi”, taiteen tekeminen ”tutkimisena”, tai kroonisemmin rajojen ylittäminen ja pyrkimys ihmisten ”herättämiseen” (haukotus). Käyhän populismi myös metaforasta, kun puhutaan hyvin myyvästä taiteesta, mutta juuri tekstistä puhuttaessa käsite näyttäisi olevan paremmin paikallaan.

Viime kädessä kysymys on tietysti käytännöllinen. Kuinka kertoa mahdollisimman laajalle yleisölle, mistä teoksessa on kysymys? Tietysti joitakin ilmaisuja kannattaisi välttää, kuten usein toistettuja lausahduksia ”haluan työssäni haastaa päättäjät…” tai ”teos käsittelee tilan ja ajan suhdetta…”.

Mutta pääpiirteittäin lienee niin, että kun teokset ovat yhä enemmän muodostuneet itse tekemisen prosessista kertoviksi tai muuten vaan niin kryptisiksi, ettei edes taideyleisö pääse niihin kiinni ilman apua, pitäisi hyväksyä, että taidemaailma ei selviä ilman tekemisensä tavoitteita banalisoiden tiivistävää populismia.

Sen tosiasian hyväksyminen, että populismia esiintyy monin tavoin ja se saattaa vieläpä olla välttämätöntä taidemaailmassa, toisinaan isossa, toisinaan pienessä mittakaavassa, voisi tehdä elämästämme taiteessa asteen verran vapautuneempaa. Eihän populismissa itsessään mitään vikaa ole.

Kirjoittaja on helsinkiläinen taidefilosofi

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä