Tulosta sivuKritiikit 1-06

ARS 06 Kiasmassa

ARS 06 jätti omituisen, mutta samalla miellyttävän kahtiajakoisen tunteen. Ehkä juuri siksi, että siinä pyrittiin purkamaan vastakkainasetteluja vaikkapa sellaisten käsitteiden kuin 'hyvän' ja 'pahan', 'ruman' ja 'kauniin' välillä.

ARStekstiKUVA

Vakavasti ottaen

ARS 06 – Toden tuntu
Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 21.1. – 27.8.2006

En ole ihan varma, onko hitaalla syklillä toimivaa näyttelysarjaa mielekästä tarkastella kokonaisuutena, mutta väkisinhän sellainen tulee mieleen. Kun edellinen ARS-näyttely oli oman kokemukseni mukaan ja hieman ilkkuenkin ”monikulttuurinen puuhamaa” (Taide 6/01), on tämänkertainen kansainvälinen suurkatselmus ikään kuin ”luonnollisesti”, asiaa turhan poliittiskorrektisti korostamatta monikulttuurinen sekä paljon vakavampi ja vähemmän trendikäs eikä herätä ilkkumisen haluja  – paitsi ehkä vahvan bräändäämisen takia. ARS 06 on monessa suhteessa ilahduttava näyttely.

Näyttelyn ilme on voimakkaan visuaalinen, mikä ei nykyään ole mikään itsestäänselvyys, vaikka kuvataiteesta onkin kyse. Kuraattorit Tuula Karjalainen ja Jari-Pekka Vanhala ovat selvästikin luottaneet taiteen omaan voimaan, ja Hannele Grönlund on hienovaraisen näkymättömällä mutta toimivalla näyttelyarkkitehtuurillaan tukenut ratkaisua.

Tekijöitä on yllättävän vähän: 40 taiteilijaa tai ryhmää. Teokset saavat tilaa, ja suurin osa niistä myös osaa ottaa tilansa. Näyttelyn teema on väljä mutta vakavuudessaan – väliin jopa hartaudessaankin – ilmeisen toimiva; aiheena ovat Tuula Karjalaisen mukaan ”elämän keskeiset tunnot ja ihmisen peruskokemukset”. Toki tähän voi todeta, että näinhän pitäisi olla kaiken hyvän taiteen laita, mutta ei kai sekään enää ole niin itsestäänselvää.

Vaikka mediajulkisuus onkin löytänyt jo näyttelystä sen ilmeisen pakolliset ”ulkotaiteelliset” puheenaiheet – tällä kertaa Gerda Steinerin ja Jörg Lenzlingerin installaatiossaan käyttämien täytettyjen vuohien tekijänoikeudet ja Taivas Design Oy:n museoseinän teippien sopivuus Mannerheimin ratsastajapatsaan taustakuvioksi –, uskon tai ainakin toivon, että taiteen tematiikka tulisi kerrankin yleiseksi puheenaiheeksi ilman ylimääräisiä sperma- tai pissavuodatuksia.

Näyttelyn tematiikkaa on lähestytty siten, että binaarisilla oppositioilla toimivan kulttuurimme mustavalkoisuus on asetettu kyseenalaiseksi – oli sitten kyse ’hyvästä’ tai ’pahasta’ ja ’kauniista’ tai ’rumasta’ jne. Tämäkin on sinällään ollut taiteen perustematiikkaa maailman sivu, mutta tässä näyttelyssä se tuntuu parhaimmillaan toimivan.

Juuri kun olin juuri päässyt hyväntahtoisesti nauramasta Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen Birminghamin ensimmäiselle Valituskuorolle (2004), jossa tavallisten ihmisten usein joutavanpäiväiset valitukset (á la ”miksi ihmeessä Ravintola Albertinkulman keskioluen hinta nousi vuodenvaihteessa peräti 40 senttiä”) ovat saaneet vakavankoomisen musiikillisen kuoroasun, jouduin miltei välittömästi hiljentymään kolumbialaisen Juan Manuel EchavarrÌan Tuhkan suiden (2003) äärellä. Kyseessä on seitsemästä pariminuuttisesta säestämättömästä laulusta koostuva videoinstallaatio, jossa kolumbialaiset väkivallan uhriksi joutuneet ihmiset kiittävät Jumalaa pelastuksestaan.

Terrorin ja huumejengien sotien uhriksi joutuneiden ihmisten arki tulee pelkän uutisväläyksestä saadun ”objektiivisen” informaation sijaan emotionaalisesti aivan toisella tapaa koettavaksi tällaisen dokumentaarisen taiteen kautta. Tällä en tarkoita sitä, että Kalleisten teos olisi jotenkin huonompi – ihmisten arkikokemukset ovat vain niin erilaisia. On toki syytä muistaa, että Helsingin punavuorelaiselle alkoholisoituneelle työttömälle voi 40 sentin oluen hinnankorotus olla myös melko vakava paikka – ainakin syöminen jää vähemmälle.

Binaariset oppositiot asettuvat myös mainioon vertailutilanteeseen taiwanilaisen Shu-Min Linin installaatiossa Sisäinen voima (2005), joka on kahden pelaajan interaktiivinen teos. Kummallakin pelaajalla on päässään aivosähkökäyrää mittaava häkkyrä, ja paremmin rentoutuva pelaaja kerää enemmän videoprojisoinnissa näkyviä karppeja ja lumpeita. Nerokas ja aidosti interaktiivinen idea, joka saattaa varsinkin väkivaltaiseen ja miehistä yksioikoista orgasminhakua muistuttavaan tietokonepelimaailmaan uppoutuneet nuoret aivan uuden tilanteen eteen. Kun kävin näyttelyssä toista kertaa, oli teos myös koko ajan aktiivisessa käytössä.

Näin ei ollut espanjalaisen taiteilijaryhmä El Perron Security on Site -installaation (2003–05) laita. El Perro on rakentanut turvakopin, joka sulkeutuu sisään mentäessä niin, että ulos pääsee vain ulkopuolella olevan toisen henkilön avustuksella. Suomalaiset katsojat selvästi vierastavat moista performatiivisuutta mutta kerääntyvät toisaalta nopeasti ympärille, jos joku koppiin uskaltautuu. Kokemus – yhtä lailla kuin teoksen suoraviivainen statement – on kuitenkin varsin kliseinen ja kaikille tuttu.

Turvayhteiskunnan kielteisiä kehityskulkuja osaavat kyllä jo kauhistella kaikki. Taiteen tuottama lisäarvo tälle pohdinnalle jää varsin vaatimattomaksi, ja teoksessa korostuu myös se tosiseikka, että totuutta hakiessaan taide pääsee useimmiten vain näyttelyn teeman – toden tunnun – partaalle. Taide voi huvittaa oikeasti, taide voi inhottaa oikeasti, mutta museossa oleva taide ei koskaan voi olla oikeasti vaarallista – sitä se on vain vahingossa ja silloin odottavatkin jo käräjät, joihin museoilla ei ole varaa.

Yhtä kliseiseksi jää mielestäni Charles Sandisonin datainstallaatio Sykli I (2006), jonka yhdessä osassa sanat ’good’ ja ’evil’ sekoittuvat muodostaen pikkuvauvan kuvan. Teos on sangen näyttävä, mutta siihen se taitaa sitten jäädäkin. Jos sen väitelause on esimerkiksi se, että ”jokaisessa viattomassa pikkulapsessa on potentiaalinen mahdollisuus sosiaalisesti muotoutuvaan hyvään ja pahaan”, niin se ei vielä ole kovin paljoa.

Istun usein ”tavallisissa” kaljabaareissa, joissa käytävät moraaliset keskustelut ovat samaa tasoa ja käyttävät täsmälleen samoja argumentteja; ei tässä mitään uutta kenellekään enää ole. Eri asia on tietenkin se, että onhan teos hyvännäköistä taidetta, mutta eihän sen pitäisi enää modernismin jälkeisessä maailmassa riittää.

Vai riittäisikö se sittenkin ainakin johonkin asti? Ehkä yritän odottaa taiteelta aivan liikaa? Moni näyttelyn teoksista aiheutti minussa myöhemmin tapahtunutta spontaania pohdintaa, joka tuntui sitten kuitenkin tyhjenevän melko nopeasti, mutta tulipahan pohdittua. Ei kai kuvataide kykene tuottamaan kovin isoja muutoksia ajattelussa.

Se, mitä taiteelta on viime aikoina kaivannut, toteutui kuitenkin tässä näyttelyssä ainakin osin. Kyse on välittömästä kokemuksesta, joka teoksen äärellä syntyy. Ruotsalaisten Carl Michael Hauswolfin – jonka taiteen poliittisuutta olen tähän asti aina pitänyt joutavanpäiväisen kliseisenä – ja Thomas Nordanstadin puolituntinen DVD-projisointi Hashima, Japani (2002) kumuavine ääniraitoineen piti mykistävyydellään minua vallassaan ihan oikeasti puolituntisensa (voi tietenkin taidemaailmaa hieman ilkkuen todeta, että ei esimerkiksi elokuvassa ole mikään erikseen mainittava pointti, että jaksaa katsoa sen loppuun).

5 000 asukkaan kaupunki syntyi hiilikaivoksen ympärille ja tyhjeni kokonaan, kun hiili ehtyi. Tarina ei ole sen kummempi kuin moni muukaan tarina kulutusyhteiskunnan tehokkuusajattelusta, mutta hyvin toteutettuna – siitäkin kai taiteessa pitää olla kyse – se jättää tunnelmansa elämään pitkäksi aikaa. Sama välitön vaikutus tuntui myös japanilaisvietnamilaisen Jun Nguyen-Hatsushiban merenpinnan alla kuvattua videota Muistomerkkiprojekti Nha Trang, Vietnam: ”Kohti moninaisuutta – Rohkeille, uteliaille ja pelkureille” (2001), jossa historian julmuus ja taiteilijan tuottama kauneus käyvät väkevää ja hämmentävää vuoropuhelua.

Vaikuttavuudessa ei aina ole myöskään kyse näyttävyydestä. Oli varsin piristävä kokemus myös kohdentaa katsetta: kaksi oikeaa piirtäjää – yhdysvaltalainen Chloe Piene seksuaalisine kuvastoineen sekä alankomaalainen Juul Kraijer kummallisine hybrideineen – pysäytti katsomaan sisältöjen lisäksi myös kuvataiteen perusasioita: piirtäjän taitoa, viivaa ja sen suhdetta tyhjään tilaan. Katsetta sai kohdentaa myös isobritannialaisten Jake & Dinos Chapmanin Goyalta vauhtia ottaneeseen etsaussarjaan Sodan kauhut (1999), jossa kylläkin nykytaiteellinen installoiminen tuottaa ylipääsemättömän esteen: korkeimmalle ripustettuja pieniä vedoksia katsoja tuskin näkee – se ei kai voi olla tarkoitus, koska eihän teos ole pelkästään käsitteellinen.

Katseen tarkennusta vaatii myös yhdysvaltalaisen Walter Martinin ja espanjalaisyhdysvaltalaisen Paloma MuÒozin Matkaaja-sarja (2004–05), joka koostuu useista lumisadepalloja muistuttavasta esineestä. Pallojen sisällä on pelottavia ja omituisia talvisia tarinoita. Tuttu ja turvallinen ”isoäidin esine” lataa katsojan ikään kuin vääränlaisella odotuksella, jolloin tarinat jättävät epämiellyttävän arvoituksellisen tunteen; useat niiden fantasiat eivät jäsenny helposti, ja siksi ne tarjoavat myös kestävän assosiaatiopinnan.

Monissa näyttelyn teoksissa onkin tehokas epämiellyttävyyden tai outouden tuntu. Belgialaisen Berlinde De Bruyeckeren veistokset yhdistävät omituisella tavalla klassisen veistotaiteen plastisuutta ja toisaalta kuollutta lihasmassaa; kaikkein vaikuttavin on rautapöydälle sijoitettu Mykkä hevonen (2005), joka on hevosennahasta tehty hevosenkaltainen olio. Eräs tuttavani ei hevosharrastajana pystynyt katsomaan sitä lainkaan.

Eri asia on tietenkin se, millä tavalla teos vastaa Maaretta Jaukkurin näyttelyluettelon kommenttia, jonka mukaan ”ymmärrys siitä että kaikkea elävää pitää suojella sekä fyysiseltä että psyykkiseltä väkivallalta tuntuu olevan johtava teema Berlinde De Bruyckeren taiteessa”.

Kaikkineen ARS 06 jätti joka tapauksessa omituisen, mutta samalla miellyttävän kahtiajakoisen tunteen. En ole edelleenkään täysin varma kokonaisuuden onnistumisesta. Ensi katsomalla näyttely oli voimattoman ja kliseisen tuntuinen, toisella kertaa kokemus oli paljon voimakkaampi (tämäkin on omituinen ristiriita), ja on varma, että kolmaskaan kerta ei riitä.

Mutta – vakavasti ottaen – sponsorointi saisi kyllä jo riittää! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että hyvinvoinnissa elävällä Suomella pitäisi olla varaa pitää yllä Valtion taidemuseota ilman yritysyhteistyötä. On se kumma, jos visuaalista taidetta sisältävän näyttelyn tarvitsee esimerkiksi olla niin tuotteistettu, että tarvitaan mainostoimistoa rakentamaan näyttelylle voimakas ”ilme” – museon ulkopuolen teippaamista myöten.

Aivan vastaavasti on suorastaan tragikoomista, että Play Stationille on annettu näyttelyn sisältä yhteistyön kunniaksi pleikkarille omistettu oma ”taukotila”, jossa katsoja saa Stefan Lindforsin tuoleissa katsella lisää ARS-aineistoa pleikkareista! Ja journalistina en voi kuin kummastella sitä, että maan johtava päivälehti Helsingin Sanomat on ylipäänsä kenenkään yhteistyökumppani. Sellaista tilannetta ei yksinkertaisesti pitäisi päästää syntymään.

Otso Kantokorpi
Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä