Neo Rauchin retrospektiivinen näyttely on esillä Wolfsburgin taidemuseossa maaliskuun toiselle viikolle saakka. Sieltä se jatkaa kesäksi Amsterdamiin, esityspaikkana on Stedelijk Museum. Neo Rauch, Kapina, 2004. Öljy paperille 199 x 275 cm. Collection Ruth.© VG Bild-Kunst, Bonn 2006. Courtesy EIGEN+ART Leipzig/Berlin & David Zwirner, New York.

Leipzig – maalaustaiteen uusi Mekka

Kun yhdysvaltalainen keräilijä näkee taidemessuilla saksalaisen maalauksen, hän haluaa yleensä ensimmäiseksi tietää, onko tekijä varmasti Leipzigin taidekorkeakoulun kasvatti. Mikäli galleristin vastaus on myöntävä, kaupat syntyvät yleensä nopeasti.

Teksti: Ritva Röminger-Czako

Saksin osavaltiossa, entisen Itä-Saksan alueella sijaitseva Leipzig on noussut nopeasti yhdeksi Euroopan merkittävimmistä taidekeskuksista. Pari vuotta sitten The New York Times ylisti Leipzigin maalareita ”vuosikymmenen taidetähdiksi” ja Art & Auction -lehti nosti sen ykköskastiin New Yorkin, Lontoon ja Berliinin rinnalle.

”Young German Art, made in Leipzig” (YGA) on nyt tuotemerkki, jota varsinkin yhdysvaltalaiset keräilijät metsästävät, mutta jota myös museot ympäri maailmaa ovat innostuneet esittelemään. Viimeisin yhteisnäyttely oli esillä Wienissä otsikolla Made in Leipzig, Bilder aus einer Stadt (Sammlung Essl).

Taidesuuntauksen spiritus rector on Neo Rauch (1960), jolla on parhaillaan retrospektiivi Saksan Wolfsburgin taidemuseossa. Toukokuussa hänen näyttelynsä avautuu New Yorkissa Metropolitanin taidemuseossa, mikä lienee hänen tähänastisen uransa kulminaatiopiste.

Koulukunnan juuret

Ilmiö keskittyy vankasti Leipzigin taidekorkeakoulun ympärille. Grafiikkaan keskittyneeseen kouluun vuonna 1961 perustettua maalausluokkaa arvostettiin jo varhain sen perusteellisen ja korkeatasoisen opetusohjelman ansiosta, ja Leipzigin maalareilla oli näkyvä asema Itä-Saksan kulttuurielämässä. Niin näkyvä, että Frankfurter Allgemeinen taidekriitikko Eduard Beaukamp alkoi vuonna 1973 puhua Leipzigin koulukunnasta.

Periaatteessa Saksojen yhdistyminen olisi tarjonnut mainion tilaisuuden esitellä maiden taiteen historiaa rinta rinnan. Näin ei kuitenkaan tehty: DDR:n taide ei kiinnostanut ketään. Leipzigin koulukunnan maalaukset katosivat museoiden varastoihin.

Leipzigissa oli kuitenkin vankka figuratiivisen maalaustaiteen traditio, jota voimakaskaan kritiikki ei onnistunut nujertamaan. Vähitellen kaupungin maine Saksan ainoana figuratiivisen maalauksen keskuksena levisi myös länteen. Maalausosastolle alkoi virrata opiskelijoita eri puolilta Saksaa. Leipzigin alhaiset elin- ja opintokustannukset houkuttelivat, samoin kaupungin ainutlaatuinen, karkea charmi. Nykyään koulussa on peräti viisi maalausluokkaa.

Leipzigin ”uusi koulukunta”

Leipzigin ”uuden koulukunnan” sisäpiiriin kuuluu edelleen vain reilut kymmenkunta taiteilijaa, mutta nimeä käytetään nykyisin myyntitarkoituksiin ”kaikista Leipzigin siveltimenheiluttajista”. Leipzig-Label on hyödyttänyt heitä kaikkia.

Koulukunta jatkaa kaupungin kertovaa ja figuratiivista perinnettä. Yhteistä on todellisuuden ja fiktion yhdistäminen omituisen salaperäiseksi ja unenomaisen surrealistiseksi kuvamaailmaksi. Maalausten henkilöhahmot näyttävät usein vaipuneen letargiseen toimettomuuteen. Yhteistä on myös murrettujen värien käyttö sekä uuden median, esimerkiksi video- ja tietokonepelien estetiikasta lainatut motiivit ja sommitelmat.

Käsialojen skaala ulottuu Neo Rauchin muistoihin, uniin, nähtyyn ja kuviteltuun perustuvista monihahmoisista kuvakertomuksista ja Tim Eitelin (1971) valokuvamaisen realistisista sommitelmista Martin Koben (1973) autioihin arkkitehtuurilabyrintteihin ja Isabelle Dutoitin (1975) romanttis-transsendentaalisiin tunnelmiin.

Digitaaliajan maalareita

Joidenkin kriitikoiden mielestä Leipzigin maalarit käsittelevät DDR:n ajan traumoja ”nostalgisella realismilla”. Suuri osa taiteilijoista on kuitenkin kotoisin lännestä. Ja myös DDR:ssä varttuneet saavat impulssinsa muualta kuin lapsuudestaan. Monet sanovat, etteivät muista ajasta ennen Saksan yhdistymistä paljoakaan, hehän olivat muurin kaatuessa juuri ja juuri teini-ikäisiä.

Christian Schülen Die Zeit-lehdessä (30/2005) esittämä tulkinta on sen sijaan kiinnostava. Hänen mukaansa: ”Näyttää siltä, että nämä huvitteluyhteiskunnan aikalaiset maalaavat tämän yhteiskunnan varjopuolia murtumineen niin tehokkaasti, että he puhuvat kuin metafyysisesti kodittomien suulla.” Hänen mukaansa Leipzigin nuoret maalarit ovat digitaalisen ajan ja postmodernin kulutuskulttuurin lapsia, jotka heijastavat töissään ihmisten muuttuneita näkö- ja havaitsemistapoja.