Medioista maalaukseen
Nykyään
maalaus voi tarkoittaa teknisesti hyvinkin erilaisia teoksia. Mutta
miten maalaus käsitteenä ja ajattelutapana pitää pintansa muuttuneessa
mediatodellisuudessa?
Teksti: Pilvi Kalhama
Vuodesta 1998 alkaen joka toinen vuosi järjestetyt Carnegie Art Award
-näyttelyt ovat olleet yksi foorumi, jolla (pohjoismaisen)
maalaustaiteen rajoja on määritelty. Niiden yhteydessä on pohdittu
esimerkiksi, voiko valokuvan mieltää maalaukseksi tai katoaako
maalauksen merkitys media-ajassa.
Näissä keskusteluissa
keskeiskäsitteeksi on noussut ’maalauksellisuus’, vaikka tuskin kukaan
on onnistunut pitävästi kiteyttämään, mitä se tarkoittaa. Tulkitsen,
että se on merkinnyt maalauksen idean siirtymistä toisiin medioihin.
Tällöin maalausta on hyödynnetty eräänlaisena metaforana ja
traditionaalisten aiheiden ”pankkina”, kuten esimerkiksi Elina Brotheruksen valokuva- ja videoteoksissa.
Asian voi esittää myös toisin päin: nykymaalaus on sulauttanut itseensä
erilaisia tekemisen tapoja ja mukautunut aikaansa menettämättä silti
välineen erityisyyttä.
Filosofi Jacques Derrida (1930–2004) pohti viimeisissä kirjoituksissaan kirjan roolia nykyajassa. Paper Machine
-teosta lukiessa tulee hämmentynyt olo, sillä lähes joka kohdassa,
jossa ’kirja’ mainitaan, voisi yhtä hyvin lukea ’maalaus’. Derrida
huomauttaa itse aikanaan kirjoittaneensa kirjan hajaannuksesta (tai
kuolemasta), mutta olevansa nyt keskustelemassa sen
uudelleentulemisesta.
Analogia maalaukseen on jo tässä
suhteessa pitävä. Derridan mukaan kirjan historia on tosiasiassa ollut
jatkuvaa sopeutumista uusiin teknologioihin ja toimintamalleihin. Sama
pätee maalaukseen. Maalaukselle ajan turbulenssi ei siis sittenkään
merkitse vain selviytymispakkoa vaan menetelmien muuntautumista.
Formaalien kaanoneiden murtumisesta ei seuraa maalauksen
katastrofitilaa, vaan se synnyttää media-ajan maalauksen: maalaukselle
avautuu paradigmaattisesti uudenlainen tila.
Maalaus media-ajassa
Jokainen uusi teknologia luo uuden inhimillisen ympäristön, kuten mediatutkija Marshall McLuhan kirjoitti jo vuonna 1969 klassikkokirjoituksessaan Ihmisen uudet ulottuvuudet.
Mediat puhuvat, näyttävät ja tarjoavat itseilmaisun mahdollisuuksia. Ne
luovat uusia keskusteluympäristöjä ja sosiaalisen kanssakäymisen
paikkoja.
Nykyinen maalarisukupolvi tuntuu oivaltavan,
ettei kyseessä ole mikään virtuaalitodellisuus, joksi medioiden
maailmaa ja immateriaalisia ympäristöjä usein kutsutaan. Tämä näkyy
esimerkiksi vastikään kuvataiteilijaksi valmistuneen Timo Vaittisen
”animaatiomaalauksissa”, joiden materiaalina on usein hylättyyn
urbaaniin tilaan tehty, videolle tallennettu ja editoitu maalaus tai
piirustus. Vaittisen teosten äärellä olemme kuin osa arkipäiväistä
mediatulvaa – silloinkin, kun mediaa mukaileva visuaalinen ”sekamelska”
saa muotonsa näyttelytilaan rakennettuina installaatioina.
MAALAUSTAITEESTA TUKEVA KUVA- JA LUKUPAKETTI TAIDE-LEHDESSÄ 1/2007
Kirjoittaja on nykytaiteen tutkija ja Kuvataideakatemian taideteorian lehtori.