Seireenejä & pehmoerotiikkaa – Kaakkois-Suomen aluenäyttely
Näyttelyn otsikko lupaili Tilaa. Toisin kuitenkin kävi. Kaikkien osallistujien teokset eivät sitä saaneet.
Yhdessä erikseen – Aku Korhonen ja Samuli Nieminen
Aku Korhonen ja Samuli Nieminen ovat osuneet näyttelyä pystyttäessään sentin päähän napakympistä: toivoin, että he olisivat uskaltaneet ottaa viimeisen askeleen joko yksilöbrändäyksen tai Gesamtkunstwerkin suuntaan.
Kaksi tapaa piirtää olemassaoloa – Kuutti Lavonen, Mika Karhu
Kuutti Lavosen kuvaamat kasvot muistuttavat meitä siitä onnellisesta olotilasta, jonka ehkä olemme kadottaneet, mutta haluaisimme jälleen löytää. Mika Karhun tummanpuhuvat hiilipiirrokset viittaavat ihmisen vähenevään kykyyn tuntea myötätuntoa toisten kärsimyksiä kohtaan.
Savolaista taidetta – Jaakko Rönkkö, Antti Rönkä
Jaakko Rönköllä on kyky liikkua mittakaavasta toiseen, luoda mielikuvia mikro- ja makrokosmoksen näkymistä. Antti Rönkä lähestyy arkisempaa todellisuutta.
Hiljainen, ankara arki – Silent violence -näyttely
”Nykytaiteen pinnan alla on peitellyn väkivallan kuvauksia”, sanovat Silent Violence - Hiljainen väkivalta -näyttelyn tuottajat Pilvi ja Mikko Kalhama.
Narkissoksen jäähyväisten aika – Erno Enkenberg, Tapani Hyypiä, Johan Scott
Kyllä liikettä on, rytmiä, öhisevää säpinää. Narkissosten ruumiit erittävät eloisia, kiinteitä nesteitä. Kyllä tässä jokin organismi nyt vetelee viimeisiä, mahtavia, anabolisia hengenvetojaan viikatemiehen jo viipaloidessa.
Väristä ja sen vaikutuksesta – Marianna Uutinen
Ilmoitan viimeisenä tahtonani, että kun kuolen ruumiini annettakoon Marianna Uutiselle, että hän voi päällystää minut akryylillä. Tähän tulokseen ihminen tulee itkettyään 15 minuuttia Uutisen Mirri-maalauksen edessä.
Kuikka-Koposen kotiinpaluu – Pekka Kauhanen
Daniil Harmsin novellissa Kärpänen on kohtaus, jossa miehen otsaan iskeytyy kärpänen, se kulkee pään läpi ja tulee takaraivosta ulos. Iho on niskasta poksahtanut rikki ja sitä on alkanut kutittaa. Kertomuksen päähenkilö Dernjatin miettii, mitä se mahtoi olla. Hän kuuli selvästi aivoissaan vihellyksen. Seisoessani Pekka Kauhasen Poika ja henki -näyttelyssä raavin niskaani, ja minulla on samanlainen hämmennyksen tunne kuin hänellä.
Anu Tuomisen taide tuli tutuksi laajoillekin kansanpiireille viimeistään Ars Fennica -palkinnon myötä vuonna 2003. Hänen taiteessaan ei näytä tapahtuneen suuria muutoksia sittemmin. Minä tervehdin asiaa ilolla. On aidosti virkistävää nähdä hänen lähestymistapansa tuottavan yhä vain uusia ja uusia teoksia.