Hiljainen, ankara arki – Silent violence -näyttely

”Nykytaiteen pinnan alla on peitellyn väkivallan kuvauksia”, sanovat Silent Violence - Hiljainen väkivalta -näyttelyn tuottajat Pilvi ja Mikko Kalhama.

Hiljainen, ankara arki

Silent Violence – Hiljainen väkivalta: Terike Haapoja, Jukka Korkeila, Liisa Lounila, Elina Merenmies, Kim Simonsson
Oulun taidemuseo 20.1.–18.3.2007

Hieno kuvasommitelma rakennuksista, muotojen ja värien harmoniaa. Mutta Jyrki Parantainen (1962) ei tyydy tähän. Hän muuttaa kuvansa kollaasiksi. Naulat rikkovat staattisen eheyden. Langat risteilevät ja kiiltävät kuin nuolet kohti sanoja.

Dreams and Dissappointments, 2006, on valokuva tästä kollaasista. Teos täynnä syvältä nousevia merkityksiä, elämän mahdollisuuksia, pettymyksiä ja raskaita menetyksiä. Rakennukset ovat arjen uhkien äänettömiä todistajia. Sana suicide ei ole sattumalta korkeimman talon katon tuntumassa.

”Nykytaiteen pinnan alla on peitellyn väkivallan kuvauksia”, sanovat Silent Violence - Hiljainen väkivalta -näyttelyn tuottajat Pilvi ja Mikko Kalhama. Teokset lähtevät taiteilijoiden omista kokemuksista ja tulkinnoista. Samalla yksityinen laajenee yleiseksi, kertomuksiksi ajastamme. Uhkaavista ympäristöistä, ahdistavista vaatimuksista, outouden kammosta ja kuoleman pelosta, kaikesta siitä, mikä ei riehu uutisotsikoissa.

Silent Violence koostui yli kahden vuoden ajan tilaustyönä Oulun taidemuseoon. Kalhamat etsivät hiljaisen väkivallan moni-ilmeisyyttä ja monenlaisia tulkintoja. Mukana on viisi kansainvälisestikin tunnettu taiteilija. Jyrki Parantainen on myös Taideteollisen korkeakoulun tuore valokuvataiteen professori, Terike Haapoja (1974), Finland Festivalsin Vuoden 2007 Nuori Taiteilija, Elina Merenmies (1967) Ars Fennica 2007 -ehdokas ja Kim Simonsson (1974) Vuoden Nuori Taiteilija 2004.

Merenmies hakee maalaustensa muotokielen taiteen historiasta, muun muassa englantilaiselta Francis Baconilta. Sekä vanhojen satujen heleiden kuvitusten kummitusmaisista puista ja kannoista.

Siksi Merenmiehen kuvaamassa yksilön voimattomuudessa ja kuvien karmeudessa on myös liikuttavaa lapsenomaisuutta. Ja pelkistyneessä mustemaalauksessa on häivähdys Helene Schjerfbeckin viimeisen omakuvan vääjäämätöntä kuolemaa. Uhka liittyy myös Simonssonin keramiikkaveistoksiin, joissa pidätellyt aggressiot yhdistyvät steriiliin, kylmään materiaaliin. Siloteltu liike on pysähtynyt. Nämä manga-hahmot eivät ole söpöliinejä.

Jukka Korkeilan seinänlaajuinen maalauskollaasi on mustan huumorin kera tehty groteski katsaus seinämaalauksen aiheisiin kautta maailman. Abstraktit, väkivaltaisesti sahaavat kuviot ovat länsimaisia, kauko- ja lähi-idässä alaston ihmiskeho on inhorealistinen, runsas ja vääntyy alistettuihin/halveksiviin asentoihin – tulkinnasta riippuen.

Teatteri- ja kuvataidekoulutuksen saaneen Haapojan kamera on tallentanut väreinä lämmön haihtumisen kuolevasta eläimestä. Kun hengitys on loppu, värejä ei enää ole. Hiljainen, visualisoitu kuolema on epätodellinen vastakohta kuolemalle arjen todellisuudessa.

Liisa Lounila (1974) ennustaa maalauksissaan, että kaikki elollinen maapallollamme loppuu avaruuteen sinkoavaan, kauniisti kimaltelevaan räjähdykseen – niin kuin aikojen alussa on alkanutkin.

Nykytaiteen egoismiin kuulunee, että Silent violence käsittelee yksilöä, ei esimerkiksi parisuhteen tai työyhteisön julkisivun taakse jäävää väkivaltaa. Yhteisö on läsnä vain muodottomana uhkana. Haapojan videoinstallaation nimessä kylläkin on sana Community. Mutta vasta kuolemako yhdistää?

Katsojalle näyttelyn teokset ovat kuin projektiivisia testitauluja. Elämä kulkee mielessä nauhana, omat tulkinnat ja ahdistukset nousevat pintaan. Lounilan kuvaama lopun kauneus ja Haapojan hiljalleen hiipuvat värit vapauttavat.

Riitta Mäkelä
Kirjoittaja on oululainen vapaa toimittaja

Palaa otsikoihin