Tulosta sivuKritiikit 1-07

Mutta katso! – Anu Tuominen

Anu Tuomisen taide tuli tutuksi laajoillekin kansanpiireille viimeistään Ars Fennica -palkinnon myötä vuonna 2003. Hänen taiteessaan ei näytä tapahtuneen suuria muutoksia sittemmin. Minä tervehdin asiaa ilolla. On aidosti virkistävää nähdä hänen lähestymistapansa tuottavan yhä vain uusia ja uusia teoksia.

Kritiikki-RoosTuominen
Anu Tuominen, Kesäpäivät talviunta, 2006, sekatekniikka.

Mutta katso!

Anu Tuominen: Kesäpäivät talviunta
Hämeenlinnan taidemuseo 2.12.2006 –18.3.2007

Anu Tuomisen teokset perustuvat mielleyhtymiin, mielikuvien rinnastamiseen ja yhdistämiseen, haluun ja kykyyn nähdä samankaltaisuuksia: sokeri on kuin lunta, tennispallot kuin lumipalloja. Tässä ollaan harvinaisen syvällä taiteen perustassa, havainnossa, joka on ollut jo maailman ensimmäisillä kuvantekijöillä: ”tämähän on ihan kuin...”

Kun taiteilijan jättämä jälki kykenee loihtimaan esiin jotakin, mikä on poissa (tai jo läsnä)olevaa, avautuu uudenlainen suhde niin itse jälkeen – eli merkkiin – kuin siihen, mihin se viittaa. Kielestä poiketen Tuomisen teokset eivät kuitenkaan viittaa mihinkään kovin täsmälliseen.

Teoksessa Ikijää (2006) jalaskelkan päälle istutettu kvartsikivi yhdistää (kelkan mallista päätellen kaukaisen) nuoruuden ja ikuisuuden, liikkeen ja liikkumattomuuden, virtaviivaisuuden ja karheuden, luisun ja puristuksen, ihmisen ja maaperän, ilmavuuden ja tiiviyden. Sen voi nähdä lapsuudenmuistona tai lapsuuteen kohdistuvana suhtautumistapana, tunnetilana, itsepäisyyden osoituksena, yhteensovittamattomien arvojen rinnakkaiselona.

Tuomalla eri maailmoista peräisin olevat osat yhteen Tuominen houkuttelee esiin uudenlaisen ajattelun tason, tason, jolla rakennetaan siltoja, löydetään yhteisiä kokemuksia ja ennen kaikkea luodaan jotakin, mikä on enemmän kuin osiensa summa.

Aulan muissa teoksissa toistuvat säätiloihin, varsinkin lämpötilaan (viileyteen, kylmyyteen) liittyvät teemat. Teoksessa Lämpimät jalat, lämpimät muistot (2003) pienet jakkaralle nostetut hiihtomonot on täytetty pajunkissoilla. Pajunkissojen pyöreys ja söpöys yhdistyy lapsiin, lapset, latvakasvusto puun rungon eli jakkaran kautta monoihin eli juuriin. Tai toisinpäin.
Tämä on olomuotojen ja muodonmuutosten runoutta.

Yksi Tuomisen teemoista on eräänlainen korottava liike. Tämä liike voi ilmetä fyysisenä, kuten teoksessa Tuulella (1997–2006), jossa sormikkaat on aseteltu seinälle kohoavaan muodostelemaan niin, että mustat ovat alimpina ja vaaleat ylimpinä. Lisäksi ne ovat sellaisessa asennossa, jossa ne olisivat, jos niiden sisällä olisi kurottavia käsiä.

Näin Tuominen houkuttelee esiin ajatuksen kokonaisesta ihmismassasta kurottamassa ylöspäin. Kyse voi olla niin henkisestä kilvoittelusta kuin palvonnastakin tai mistä tahansa siltä väliltä. Ja ehkä kilvoittelun ja palvonnan välillä on myös joitain ennestään tiedostamattomia yhteyksiä, kenties?

Korottava liike voi myös olla – ja useammin onkin – puhtaasti henkinen: se ilmenee Tuomisen tavassa houkutella vaatimattomista aineksista esiin jotakin, mitä hän itse on kuvannut yksinkertaisesti sanalla hienous. Se on kykyä nähdä vähässä paljon, eikä juuri eroa kyvystä ruokkia nälkäinen väkijoukko kahdella leivällä ja viidellä kalalla.

Tuominen käyttää varsin rohkeasti Lohrmannin makasiinin leveitä ikkunalautoja pienten teosten sijoittamiseen, sillä taidemuseossakin katsojat etsivät taidetta ensin paikoista, joista sitä voi odottaa löytävänsä: seiniltä, lattialta ja vitriineistä. Asettuessaan arkisesti ikkunalaudoille, teokset pyrkivät ulos taiteen säännellystä maailmasta siihen maailmaan, jossa ihmiset elävät. Ne eivät korosta ”teosmaisuutta” vaan pikemmin tarjoilevat pieniä salamyhkäisiä vihjeitä.

Toisin kuin avoimeen vastakkainasetteluun uskovat Tuominen ei huuda, räyhää tai julista, vaan odottaa lähestyvää katsojaa lempeästi, mutta vastaansanomattomasti, ja vetää maton totunnaisuuden alta pienellä, elegantilla liikkeellä, niin että yllätetty katsoja voi vain ihastella tapahtunutta.

Tuomisen taiteessa on vielä yksi perustava perinteinen teema: se on taiteilijan pyrkimys tuoda kuva rajojensa ulkopuolelle, herättää se henkiin. Havainnollisesti tämän pyrkimyksen voi huomata esimerkiksi postikorttikuvanveistoteoksista, joissa osa kortin kuvasta on leikattu irti ja lähetetty vaeltamaan omille teilleen.

Ainahan taiteilijat ovat haaveilleet pystyvänsä tekemään kuvia, jotka eivät olisi vain kuvia vaan jotain enemmän. Tuominen tekee juuri niin, ja oikein elegantilla tavalla. Ja siinä sivussa hän tulee tehneeksi toisinkin päin näyttämällä miten jokin, mikä ei ole kuvaa, voi kaiken muun ohessa myös olla kuva.

Sokeri voi olla lumen kuva (Hiihtäjä 2006), pannunalusta hämähäkin (Hämähäkki 2005). Sillä kuvat eivät ole vain kuvia vaan instrumentteja, joilla oleva voidaan ovelasti tehdä näkyväksi tai näkymättömäksi, ja ei-oleva olevaksi tai ei-olemattomaksi.


Jonni Roos

Kirjoittaja on Hämeenlinnassa asuva toimittaja ja kriitikko


Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä