Mutta katso! – Anu Tuominen
Anu Tuomisen taide tuli tutuksi laajoillekin kansanpiireille viimeistään Ars Fennica -palkinnon myötä vuonna 2003. Hänen taiteessaan ei näytä tapahtuneen suuria muutoksia sittemmin. Minä tervehdin asiaa ilolla. On aidosti virkistävää nähdä hänen lähestymistapansa tuottavan yhä vain uusia ja uusia teoksia.
Mutta katso!
Anu Tuominen: Kesäpäivät talviunta
Hämeenlinnan taidemuseo 2.12.2006 –18.3.2007
Anu Tuomisen teokset perustuvat mielleyhtymiin, mielikuvien
rinnastamiseen ja yhdistämiseen, haluun ja kykyyn nähdä
samankaltaisuuksia: sokeri on kuin lunta, tennispallot kuin
lumipalloja. Tässä ollaan harvinaisen syvällä taiteen perustassa,
havainnossa, joka on ollut jo maailman ensimmäisillä kuvantekijöillä:
”tämähän on ihan kuin...”
Kun taiteilijan jättämä jälki kykenee loihtimaan esiin jotakin, mikä on
poissa (tai jo läsnä)olevaa, avautuu uudenlainen suhde niin itse
jälkeen – eli merkkiin – kuin siihen, mihin se viittaa. Kielestä
poiketen Tuomisen teokset eivät kuitenkaan viittaa mihinkään kovin
täsmälliseen.
Teoksessa Ikijää
(2006) jalaskelkan päälle istutettu kvartsikivi yhdistää (kelkan
mallista päätellen kaukaisen) nuoruuden ja ikuisuuden, liikkeen ja
liikkumattomuuden, virtaviivaisuuden ja karheuden, luisun ja
puristuksen, ihmisen ja maaperän, ilmavuuden ja tiiviyden. Sen voi
nähdä lapsuudenmuistona tai lapsuuteen kohdistuvana suhtautumistapana,
tunnetilana, itsepäisyyden osoituksena, yhteensovittamattomien arvojen
rinnakkaiselona.
Tuomalla eri maailmoista peräisin
olevat osat yhteen Tuominen houkuttelee esiin uudenlaisen ajattelun
tason, tason, jolla rakennetaan siltoja, löydetään yhteisiä kokemuksia
ja ennen kaikkea luodaan jotakin, mikä on enemmän kuin osiensa summa.
Aulan muissa teoksissa toistuvat säätiloihin, varsinkin lämpötilaan (viileyteen, kylmyyteen) liittyvät teemat. Teoksessa Lämpimät jalat, lämpimät muistot
(2003) pienet jakkaralle nostetut hiihtomonot on täytetty
pajunkissoilla. Pajunkissojen pyöreys ja söpöys yhdistyy lapsiin,
lapset, latvakasvusto puun rungon eli jakkaran kautta monoihin eli
juuriin. Tai toisinpäin.
Tämä on olomuotojen ja muodonmuutosten runoutta.
Yksi Tuomisen teemoista on eräänlainen korottava liike. Tämä liike voi ilmetä fyysisenä, kuten teoksessa Tuulella (1997–2006),
jossa sormikkaat on aseteltu seinälle kohoavaan muodostelemaan niin,
että mustat ovat alimpina ja vaaleat ylimpinä. Lisäksi ne ovat
sellaisessa asennossa, jossa ne olisivat, jos niiden sisällä olisi
kurottavia käsiä.
Näin Tuominen houkuttelee esiin
ajatuksen kokonaisesta ihmismassasta kurottamassa ylöspäin. Kyse voi
olla niin henkisestä kilvoittelusta kuin palvonnastakin tai mistä
tahansa siltä väliltä. Ja ehkä kilvoittelun ja palvonnan välillä on
myös joitain ennestään tiedostamattomia yhteyksiä, kenties?
Korottava liike voi myös olla – ja useammin onkin – puhtaasti henkinen:
se ilmenee Tuomisen tavassa houkutella vaatimattomista aineksista esiin
jotakin, mitä hän itse on kuvannut yksinkertaisesti sanalla hienous. Se
on kykyä nähdä vähässä paljon, eikä juuri eroa kyvystä ruokkia
nälkäinen väkijoukko kahdella leivällä ja viidellä kalalla.
Tuominen käyttää varsin rohkeasti Lohrmannin makasiinin leveitä
ikkunalautoja pienten teosten sijoittamiseen, sillä taidemuseossakin
katsojat etsivät taidetta ensin paikoista, joista sitä voi odottaa
löytävänsä: seiniltä, lattialta ja vitriineistä. Asettuessaan arkisesti
ikkunalaudoille, teokset pyrkivät ulos taiteen säännellystä maailmasta
siihen maailmaan, jossa ihmiset elävät. Ne eivät korosta
”teosmaisuutta” vaan pikemmin tarjoilevat pieniä salamyhkäisiä vihjeitä.
Toisin kuin avoimeen vastakkainasetteluun uskovat Tuominen ei huuda,
räyhää tai julista, vaan odottaa lähestyvää katsojaa lempeästi, mutta
vastaansanomattomasti, ja vetää maton totunnaisuuden alta pienellä,
elegantilla liikkeellä, niin että yllätetty katsoja voi vain ihastella
tapahtunutta.
Tuomisen taiteessa on vielä yksi perustava perinteinen teema: se on
taiteilijan pyrkimys tuoda kuva rajojensa ulkopuolelle, herättää se
henkiin. Havainnollisesti tämän pyrkimyksen voi huomata esimerkiksi
postikorttikuvanveistoteoksista, joissa osa kortin kuvasta on leikattu
irti ja lähetetty vaeltamaan omille teilleen.
Ainahan taiteilijat ovat haaveilleet pystyvänsä tekemään kuvia, jotka
eivät olisi vain kuvia vaan jotain enemmän. Tuominen tekee juuri niin,
ja oikein elegantilla tavalla. Ja siinä sivussa hän tulee tehneeksi
toisinkin päin näyttämällä miten jokin, mikä ei ole kuvaa, voi kaiken
muun ohessa myös olla kuva.
Sokeri voi olla lumen kuva (Hiihtäjä 2006), pannunalusta hämähäkin (Hämähäkki 2005).
Sillä kuvat eivät ole vain kuvia vaan instrumentteja, joilla oleva
voidaan ovelasti tehdä näkyväksi tai näkymättömäksi, ja ei-oleva
olevaksi tai ei-olemattomaksi.
Jonni Roos
Kirjoittaja on Hämeenlinnassa asuva toimittaja ja kriitikko