Tulosta sivuKritiikit 1-07

Narkissoksen jäähyväisten aika – Erno Enkenberg, Tapani Hyypiä, Johan Scott

Kyllä liikettä on, rytmiä, öhisevää säpinää. Narkissosten ruumiit erittävät eloisia, kiinteitä nesteitä. Kyllä tässä jokin organismi nyt vetelee viimeisiä, mahtavia, anabolisia hengenvetojaan viikatemiehen jo viipaloidessa.

hagman-Hyypia katoavaisuus-netti
Tapani Hyypiä, Katoavaisuus, 2006. Öljy levylle, 122 x 240 cm.

Narkissoksen jäähyväisten Aika


Tapani Hyypiä: Aika, Galleria Aarni, Espoo 3.–28.1. 2007
Erno Enkenberg: Jäähyväiskuvia, Galleria Uusitalo, Helsinki 5.–28.1.2007
Johan Scott: Narkissos, Galerie Anhava, Helsinki 11.1.– 4.2.2007


Tapani Hyypiän (1955) maalausnäyttely Espoon kuvataiteilijoiden galleria Aarnissa, WeeGee-talossa oli harmonisten maalausten harmoninen kokonaisuus. Katsoja tuntee saapuneensa kokonaiseen paikkaan ja jonkin keskelle, myös alkuun. Nämä maalaukset eivät tule kohti, ne ovat suuntia, joista jokainen on kaukana. Sitä tähyilee ja miettii, mihin tässä hiljaisessa autiomaassa menisi, mistä ikkunasta sukeltaisi, minä ainoa fyysinen olento.

Värit hakeutuvat harmoniaan naturalistisessa skaalassa. Tuntuu, että maalari etsii yhtä väriä kerrallaan. Sävyt asettuvat maalauksen elämään keskenään nöyrästi, antavat toisensa olla rauhassa. Värit eivät katso toisiaan, eivätkä liioin katsojaa. Sävyt pysähtyvät paikoin teoksen pintaan, mutta siitä aukeaa kulku vain poispäin eikä useinkaan kohtisuoraan vaan enimmäkseen hitaasti hälveten, kuvalliseen atmosfääriin leviten.

Tila maalauksissa on enemmän kuvan tilaa kuin optista tai konkretistista. Sana kompositio ei juuri käy mielessä – niin avonaisia, ilmavia ja usein symmetrisiä nämä maalaukset ovat. Silti se miten ne on maalattu, tuntuu pohjan muotoon nähden visuaalisesti perustellulta. Ego ei ole liikettä pinnassa, vaan kuin vapaana tuulena katoaa pinnasta atmosfääriin ja ilman syvyyteen, pitkään vielä näkyen kuin itse kuvana, siinä kaikkialla eikä oikein missään. Subliimi maalausten ilmeessä on romanttinen.

Mdf-levyt on maalattu öljyllä hyvin hienosti ja sileästi, ja eräässä maalauksessa on elementtinä myös levyn oma paljas puunsävy. Melko pitkään tuntuu, että Hyypiän teoksista suppeapalettisimmat toimivat parhaiten. Samalla vaikuttaa sitkeästi myös siltä, että puolessa teoksista on yksi valoelementti liikaa – usein se intensiivisin, usein kylmä, skaalasta harppaava yllätyssävy. Tämä vaikutelma kuitenkin katoaa: maalauksiin kärsivällisesti uudestaan palaava silmä saa lopulta palkintonsa ja avautuu teoksessa.

Hiljaa, hiljaa alkavat värit koskettaa toisiaan, lausahtavat vastauksensa ja vaikenevat taas. Vaikenemisen takaa saapuu laulu, ja on vaikea kuvitella, että tämä hiljaisuudesta alkanut, kovin kaukaa saapunut värien laulu enää lainkaan päättyisi. Ja kas, näin aika lakkaa – tätä Hyypiä ehkä tarkoittaa näyttelytekstissään: ”Syntyy paikka ajassa, josta näkyy mennyt, tämänhetkinen ja tietyllä tavalla myös tuleva samanaikaisesti. Aika tulee näkyväksi kokonaisuudessaan.”

Tästä lähtien nämä maalaukset katsovat minua. Ne katsovat rauhallisesti, täyttyneinä, neutraaleina, yrittämättä valloittaa tai manata. Erämaahan kadonnut ego saapuu takaisin kotka sydämessään, suonissaan. Muutaman teoksen ryhmä kerrallaan sano ”On.” tai ”Tapahtuu”. Isoimmassa kahdessa, kolmatta metriä leveässä maalauksessa valon kieli on ehkä selkeintä, kuuluvinta – ja melkein näen, mutta ainakin muistan, kuinka Se ... tapahtuu.
Hagman-Scott
Johan Scott: Narkissos 6, 2006. Öljy alumiinille, 126 x 115 cm.
Ruotsin Kuninkaallisen taidekorkeakoulun professori Johan Scott (1953) on tuottanut sarjan maalauksia Anhavalle. Jokainen niistä on Narkissos, öljy alumiinille, 2006, 126x115cm, 10 000 euroa. Jokaisessa niistä on lupaava tekstuuri; ne ovat taktiilisia kuin sokean eksistentialistin sormimaalaukset. Ne ovat myös kaikki reunoiltaan avonaisia; keskellä ja päällä on hahmo, reunoilla levittyy tausta – lyyrinen ja kaikkiaan virkistystä lupaava.

Abstrakti hahmo on usein taustaan nähden siluettimainen ja riekale riekaloitumassa. Kyllä liikettä on, rytmiä, öhisevää säpinää. Narkissosten ruumiit erittävät eloisia, kiinteitä nesteitä. Mutta narkissosten änkeävät, autoeroottiset kehot myös peittävät näkyvyyden ikään kuin varsinaiseen maalaukseen. Teosten nimi on oikein osuva, kyllä tässä jokin organismi nyt vetelee viimeisiä, mahtavia, anabolisia hengenvetojaan viikatemiehen jo viipaloidessa.

Useimmissa maalauksissa niiden kohtitulevin elementti irtoaa kokonaisuudesta, narsistisesti, kovasti, kykenemättömästi. Vaikka se on usein kirkkain sävy, esimerkiksi paloautonpunainen parissa maalauksessa, ei se varsinaisesti hyppää silmille, vaan putoaa muutoin pois. Sitten on myös se tummin siinä päällä, oikein pinttyneenä maalaukseen, mutta valoltaan sammuneena, mykkänä mihinkään suuntaan, Narkissos. Teokset tönivät onnistuneesti itseään, eivät häiritse toisiaan siistissä ripustuksessa.

Maalausten 3–5 värielementistä tulisi karsia yksi pois, paikoin jopa kaksi. Pariin maalauksista taas tulisi laittaa yksi elementti lisää. On kyllä myönnettävä, että maalauksissa on myös paikkoja, joissa kaksi väriä puhuvat vierekkäin. Tällaisen helpotuksen silmä saa lähes tasavalöörisistä komplementtisistakin sävyistä tai valööriin perustuvasta rinnastuksesta. Myös isommat ja kalligrafisemmat eleet huojentavat maalausten yleisen hytinän ja tärinän vaikutusta, tuntuvat tässä yhteydessä mieltä eheyttäviltä. Toisaalta myöhemmin internetistä katsoessa teokset eivät enää näytäkään viruksen riivaamilta; tällainen etäisyys näihin teoksiin tuntuu muutenkin oikein asialliselta.

Hagma-Enkerberg-Matkalainen-netti
Erno Enkenberg: Matkalainen, 2006. Öljy kankaalle 127 x 165 cm. Kuva: Antti Hahl.
Galleria Uusitalossa ollut Erno Enkenbergin (1975) maalausnäyttely antaa jo ensi silmäyksellä kehotuksen lähestyä mietteliäästi. Kuvat eivät ole itseensä viittaavia olioita, vaan kertomuksia, myös katsojan omia kertomuksia. Jäähyväiskuvia, se on näyttelyn nimi. Sitä nämä kuvat todella ovat: jokaisessa on jotakin poissa, jotakin puuttuu. Keinut ja kadut ovat tyhjiä, huoltoasemalla ei ole autoja, potretin nainen katsoo samaan suuntaan katsojan kanssa. Jotakin on juuri lähtenyt ja melankolisesti jättänyt jälkeensä kokoisensa tyhjän tilan, joka tuntuu juuri nyt täyttyvän kaipauksella, omalla psyykellä.

Näiden valokuviin tunnollisesti pohjautuvien maalausten eksistentialismi ei sijaitse maalauksellisesti aistimuksen laadussa vaan kuten valokuvissa usein: ajatusassosiaatiossa, jonka siis objektiivisen oloinen, estetisoimaton ja jalatmaassa-maalaisjärjellinen realistisuus tarjoaa kuin päivänselvän todistusaineiston.

Kuitenkin, kuten kuvien näennäinen aihe, myös realismin aste ja tyyppi vaihtelevat yllättävän paljon teoksesta toiseen. Joissakin maalauksissa erkaannutaan fotorealismista kohti richtermaista pitemmän valotuksen nuoltua kuvaa tai surrealismimaista, ontologista yksinäisyyden jähmettynyttä kuvaa. Näiden maalausten tenho on osittain myös laadullisesti, aistittavasti aikaansaatua.

Näyttelyn teokset kaikkiaan todistavat pitkäjänteisyydestä ja pikkutarkasta näkemisestä. Eräs teos, joka esittää mielestäni tähtiavaruutta, koostuu galleristin kehaisun mukaan 8 000 täplästä. Mutta kuka on tilannut tämän tiedon, sekö sama, jolle pieteettisyys on itseisarvo? Se tuskin on Enkenberg itse. Pinta on nuoltu harkitusti vain muutamassa teoksessa, ja silloin mammonakimpale kiiltääkin kuin jalokivi, mutta on jotenkin ja selkeästi kuvan aiheesta lähtöisin.

Näissä teoksissa väreillä ei ole musikaalista tarkoitusta. Valööreissä on sointia – ei kuitenkaan nonfiguratiivisia tavoitteita saati saavutuksia. Valokuvien rajaukset ovat stabiileja, täysin yrittämättömiä ja sikäli luonnollisia. Huomio ei häivy juurikaan muotoon sinänsä, paitsi eräässä sälekaihtimia esittävässä maalauksessa on jotain hentoa konstruktivismia, joka panee vahingossa reagoimaan hieman myös vaistolla.

Se, että ei yritä järjestää maalauspintaa visuaaliseen hierarkiaan, että ei yritä potkaista lainkaan kompositionaalisesti, saattaa palvella kirjalliseen sisältöön keskittymistä, kyllä! Ajatukset jäähyväisistä alkavat ilmetä myös monipuolisina emootioina. Kirkkaanpunainen mökki kuvassa merkitsee ehkä jotain, ainakin kuvan itsensä se tönäisee palasiksi, niin kuin jotkut kiinteät jäähyväiset joskus. Aiheena jäähyväiset on ehkä rakenteelle maanjäristys – miksipäs ei? Tulemme toistekin galleriaan lueskelemaan.

Henri Hagman
Kirjoittaja on Rovaniemellä asuva taidemaalari

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä