Seireenejä & pehmoerotiikkaa – Kaakkois-Suomen aluenäyttely

Näyttelyn otsikko lupaili Tilaa. Toisin kuitenkin kävi. Kaikkien osallistujien teokset eivät sitä saaneet.

Seireenejä & pehmoerotiikkaa

Tilaa – Kaakkois-Suomen aluenäyttely
Imatran taidemuseo 19.1.–24.2.2007

”Kuvataiteilija Maria Duncker pyydettiin Kaakkois-Suomen aluenäyttelyn juryttäjäksi ja diktaattoriksi, koska haluttiin näyttelyn juryttäjäksi persoona, monialataiteilija”, Kaakkois-Suomen taidetoimikunnan puheenjohtaja Jouko Lempinen toteaa näyttelyn esitteen tekstissä. Näyttelyyn oli tarjolla teoksia liki kahdeltasadalta taiteilijalta. Valinta tapahtui teoskuvien avulla, ilman nimiä.

Duncker ei ole perinteiseen tyyliin taaplaava kuvataiteilija, mutta Imatralla monialakuvataiteilija ei onnistunut niin hyvin kuin omissa hulvattomissa teoksissaan. Näyttelyn ilme oli levoton ja työt söivät toisiaan liian usein.

Duncker korkkasi näyttelyn Pauli Parkkisen Eeva-installaatiolla (2004–2006). Siihen kuului kellertäviä ja vihertäviä, kulahtaneita ja järsittyjä superlonpatjoja, joihin oli öljyvärillä maalattu pinup-tyttöjen ääriviivoja. Tämän työn Duncker valitsi Kaakkois-Suomen Taidetoimikunnan taidepalkinnon saajaksi.

Teos käsitteli kuulemma syntiinlankeemusta. En löytänyt syntiä enkä lankeemusta, lähinnä teokset muistuttivat murrosikäisen eroottista kuvastoa: pikkutuhmia 1950-luvun mainoskuvaston tyyliin piirrettyjä sutjakanmuotoisia, salskeajalkaisia naisia hypistelemässä sukupuolielimiään ja huuliaan tai työntymässä ulos kuva-alasta uhkeine rintoineen ja takamuksineen – vierellään ornamenttimaista vinjettikuvausta ja sarjakuvamaista tekstiä.

Paras osa teoskokonaisuudesta oli seinällä roikkuvien paksujen superlonpatjojen eteen limittäin ladottu patjapino, joka oli kääritty muovikelmuun. Väliin oli jätetty aukkoja, joista voi nähdä reiden tai rinnan vilahtavan. Muovikelmun tarkoitus ei tosin valjennut. 

Näyttely jatkui ympäristötaiteilijana tunnetun kuvataiteilija William Dennisukin installaatiolla Piccolo Giotto (2006). Teos on tilaan rajattu pieni, valkoinen huone, jonka sisällä vallitsee eteerinen, pastellinvärinen usva. Se oli rajattu liikuteltavilla seinäkkeillä siten, että ne muodostivat osan tilateoksesta.

Mikään ei saa minua ymmärtämään, miksi Matti Raution suuri ja tumma kollaasi Etninen vaellus (2005) oli kiinnitetty Dennisukin teoksen osana olevaan valkeaan seinäkkeeseen. Ripustusratkaisu oli loukkaus molempia töitä kohtaan. Miten katsoa teoksia, jotka on ripustettu yhteen?

Markku Hirvelän pronssiveistos Kesällä kello seitsemän (2005) oli saanut tarpeeksi tilavan ja korkean seinän. Näyttelyssä teos ottikin komeasti viiltäen ja heijastaen tilan haltuun, mutta Anne Tompurin kiiltävänmustien maalausten eteen lattialle sijoitetut Olli Mantereen pienoisveistokset eivät pärjänneet volyymissä suurten maalausten väkevälle siveltimelle.

Tompurin sinivihreän purppuraisena kiiltävänmustat Jäämaa-sarjan maalaukset virtasivat kuin raskaanrasvainen Vuoksi. Niiden vastapäätä oli sijoitettu Tarja Heilimon puupiirros, punahahmoinen tanssiin kutsu, jossa on samanlaista syvää imua kuin Tompurin maalauksissa. 

Annu Vertanen heläytti valoa näyttelyyn metamorfoosiin viittaavalla teoksella Wallpaper Experiences – Vision Beata (2003). Väreissä oli samaa eteeristä pehmeyttä kuin Dennisukin installaatiossa. Vertasen teos on videoprojisointi puupiirrosvedoksille. Suu mutristuu ja muuttuu silmäksi, joka muuttuu munaksi, josta kuoriutuu hyönteinen. Hypnoottisen tehokas kokonaisuus.

Myös Sirpa Hynnisen ja Vesa-Ville Saarisen yhteisteos Rakentajat oli vaikuttava. Teos muistuttaa Sisyfoksesta: ikuinen liike ja työ jatkuvat videoprojisoinnissa, puunrungoilla keikkuvat pienet rakentajat. Meditatiivinen mustavalkoinen teos. 

Alati liikkeessä oleva kuvataiteilija Unto Ahjotuli ei pettänyt uskollisia ihailijoitaan tälläkään kertaa suurikokoisilla maalauksillaan Tavararakkautta - Rauhan Asuntolan käytävä (2003–2004) sekä Omat koirat purivat – idealismia tuhotaan. Hampaat ovat tallessa ja sivellin terhakkana. Syvempää katsomiskokemusta varten Ahjotuli oli varannut maalausten eteen isokokoisen, mukavan tuolin. Kannatti istua. Ja ajatella vaikka Vanity Fairia. Surrealistista, ihmisläheistä, kriittistä, sarjakuvamaista maalausta. Unton tyyliin.

Vastapäätä Ahjotulta irrotteli valokuvataiteilija Päivi Eronen valokuvateoksillaan Vitebo (2006) ja Jääsauna, Vuonislahti (2006) sarjasta Vapaalle ja Vangitulle vedelle. Erosen valokuvassa mies makaa selin vihreäsävyisessä vedessä, ruostereunaisessa altaassa punertavan lilan kelmeänä ja hänen vieressään on mahallaan kelluva naishenkilö. Mieleen tulee väkisinkin Estonian vedessä kelluvat ruumiit ja pelastuslautat – ei niinkään nautinnollisella avantouinnilla loikoilevat, elinvoimaiset kylpijät. Komeat värit. Varma ote ja kannanotto veden vapaalle virtaamiselle.

Näyttelyn toinen valokuvataiteilija oli sijoitettu sisääntuloaulaan. Tuuli Truhposen seitsenosainen Valokuvasarja: Vankila, Selli nro 1, Sali, Heijastus, Kaappi, Selli nro 13, Merkkejä ja Haave kuvaavat epäpaikkoja, sisätiloja, joissa erilaiset ihmiset käyvät olemassa ja odottamassa. Tiloja, joissa on päällekkäin liimattuja satunnaisia tarroja ilmoitustaulun raamissa, nastanreikiä, unohtuneita tavaroita. Vähemmän mieleen jäävinä pidettyjä transit-tiloja. Hieno kokonaisuus ja karun tehokkaan cool!

Jätkät, entiset Taideahtaajat Juha Metso ja Timo Mähönen olivat mukana kolmella valokuvateoksella, joiden kaikkien nimi on A Hommage to Woman (2006). Nahkaan ja ruoskaan somistautuneet naiset – kauniit – ulkoiluttavat kaulapannassa kuolaavia miehiä. Näyttäisi itse Mähöseltä. Teossarja ei jaksa innostaa eikä ironia avaudu: siistiä valokuvaa alumiinille.

Teemu Korpela rakentaa toisenlaista naiskuvastoa kuin Pauli Parkkinen tai Metso ja Mähönen. Groteskit naishahmot michelinrengasvyötäröineen on maalattu kalsean violetin ja purppuran sävyillä, inhorealistisesti. Vaikuttavan isoon kokoon toteutetut, realistiset maalaukset tuovat mieleen monet italialaiset nykymaalarit. 

Anne Tompurin maalauksia, etualalla Olli Mantereen pienoisveistoksia.

Imatran taidemuseo on muunneltavissa oleva selkeä, valoisa näyttelytila. William Dennisukin installaatiota lukuun ottamatta isoja veistoksia tai tilateoksia ei ollut juuri lainkaan, ja lattiatasolle ripotellut, usein liian lähelle toisiaan sijoitetut pienet veistoksenomaiset taide-esineet tai tilateokset menettävät intiimiyttään vaipuen enemmän tavaran kuin taiteen suuntaan.

Esimerkiksi Marjatta Huuskosen Twin Peaks -televisiosarjan pöllöt mieleen tuovat Metsän Seireenit (2006) katosivat kokonaisuudessa jännitteettömän ripustuksen vuoksi. Samoin kävi Timo Kirpun tummanhuhuilevalle, graniitista veistetylle teokselle Ukkoslintu Nukkuu (2004).

Näyttelyn otsikko lupaili Tilaa. Toisin kuitenkin kävi. Kaikkien osallistujien teokset eivät sitä saaneet. Jo veistosjalustoilla ja toisenlaisella sijoittelulla pienoisveistoksetkin olisivat saaneet arvoisensa aseman näyttelyssä.

Marja Kolu
Kirjoittaja on jyväskyläläinen kuvataiteilija

Palaa otsikoihin