Yhdessä erikseen – Aku Korhonen ja Samuli Nieminen

Aku Korhonen ja Samuli Nieminen ovat osuneet näyttelyä pystyttäessään sentin päähän napakympistä: toivoin, että he olisivat uskaltaneet ottaa viimeisen askeleen joko yksilöbrändäyksen tai Gesamtkunstwerkin suuntaan.

Yhdessä erikseen

Aku Korhonen & Samuli Nieminen: Sonate. Tales of Loving
Porvoon taidehalli, 19.1.–11.2.2007

Kuvataiteen markkinat vaalivat myyttiä romantiikan ajan luovasta taiteilijayksilöstä. Taiteilija tunnustetaan osaksi yhteiskuntaa, tai ainakin sen kriittiseksi kommentoijaksi, mutta kaupaksi käydäkseen työn ja tekijän on erottauduttava tuotteiksi.

Tämänkaltaiseen brändäykseen Aku Korhosen ja Samuli Niemisen näyttelyn kaltaista kokonaistaideteosta on hankala sovittaa. Ei olekaan yllätys, että heidän yhteisnäyttelynsä – eräs talven kiinnostavimmista näyttelyistä pääkaupunkiseudulla – ei sopinut kaupalliseen galleriaan, vaan löytyi kaupungin ja taideyhdistyksen ylläpitämästä tilasta, Porvoon taidehallista.

Muutama vuosi sitten Kuvataideakatemiasta valmistuneiden Korhosen ja Niemisen yhteistyö on onnistunut harvinaisen hyvin. Näyttely Sonate. Tales of Loving muodostaa kokonaisuudessaan installaation, jonka osiksi erilliset teokset sulautuvat.

Otsikostaan huolimatta katsojalle ei niinkään ole tarjoilla tuokiokuvia rakkaudesta, vaan tarina taiteilijan mahdollisuuksista vaikuttaa yhteiskuntaan. Heidän kokonaistaideteoksensa on poliittinen yrittämättä olla poliittista taidetta. 

Korhonen on kuvannut nimettömään maalaukseensa mustavalkoisen irtileikatun käden, liimannut kankaalle kukallista 60-lukuista tapettia ja kirjoittanut sanat ”Making Tattoos Like Never Seen” – ”(Voir Un Ami Pleurer)” – ”Chopped Hand” – ”Like Never Before”.

Taiteilijoiden yhteisessä installaatiossa Desolation Bridge (Making War) äänetön video, kartta, viirit ja sotilaiden varusteet tuottavat taustaa huoneen maalauksille - Niemisen suurelle sotasankarille ja Korhosen teksti- ja kukkakollaasille. Irrallisena tästä näyttelystä Desolation Bridge voisi jäädä epäselväksi viittaukseksi sodankäyntiin ja rauhanaatteeseen, mutta nyt se toimii avaimena kokonaisuuden vastaanottamiselle.

Kaikki näyttelyn poliittinen kritiikki ei avaudu helposti. Korhonen on sijoittanut piirustuksiensa ja maalaustensa joukkoon tyttöystävänsä piirustuksen ja muutaman vuoden ikäisen lapsen maalauksia. Tyttöystävä on saanut nimensä teoslistaan, mutta lapsi on jäänyt nimettömäksi. Töiden nimen alkuosa - Child Labour - kuitenkin paljastaa, että Korhonen on ollut tietoinen lainatun materiaalin käyttöön ja tekijän nimeämiseen liittyvästä problematiikasta.

Yhteiskunnallisen kritiikin ainekset näyttelyssä kerää yhteen taiteilijan luova yksinäisyys ja romanttinen inspiraatio: Korhosen näyttelytilaan rakentama taiteilijan työhuone osoittaa katsojalle, miten yhteiskunnalliset ilmiöt muuttuvat taiteeksi sittenkin vain taiteilijan välityksellä.

Työhuoneinstallaatio tuo kokonaisuuteen yksityisen ulottuvuuden, hetken taiteilijan elämästä. Tarvitaan luova yksilö tai ryhmä sekä kommunikaatio katsojan kanssa ennen kuin arkipäiväisyyksistä voi syntyä merkittävää taidetta.

Kuvataideakatemiasta kuvanveistosta valmistuneen Korhosen maalauksissa on tilan tuntua ja kokeellista materiaalien käyttöä. Kokemus brittiläisestä taidekoulusta näkyy hänen työnsä muodossa, viittauksissa fluxukseen ja pop-taiteeseen. Maalausten absurdit tekstit tuovat vakaviin töihin ironiaa. Korhosen mukaan tekstit ovat ”intuition tulosta”: ”jos alan nauraa tekstiä kirjoittaessani olen vakuuttunut siitä, että teos toimii”. Monessa työssä teksti vie kuvaa mukanaan.

Nieminen on ennen kaikkea maalari. Hänen ilmaisunsa kieli on suomalaista, yhteiskunnallisen osallistumisen takaa kuultaa ’taiteilijayksilön luomisvimma’ ja joskus voi vaikuttaa siltä, että median hallinta nousee sanomaa keskeisemmäksi. Niemisenkin teokset ovat parhaimmillaan osana koko näyttelyn tarinaa.

Korhonen ja Nieminen ovat osuneet näyttelyä pystyttäessään sentin päähän napakympistä: toivoin, että he olisivat uskaltaneet ottaa viimeisen askeleen joko yksilöbrändäyksen tai Gesamtkunstwerkin suuntaan.

Näyttelyn kokonaisuutta korostaa sen yhteinen otsikko ja ripustus, joka sulkee erilaiset työt yhtenäisen tarinan kertovaksi installaatioksi. Yhteisyyttä korostaa sekin, ettei erillisten töiden materiaaleja tai tuotantovuosia ole nimetty. Toisaalta kunkin teoksen vieressä komeilee numerolappu ja saatavilla on lista kunkin yksittäisen maalauksen ja installaation tekijästä, nimestä ja hinnasta.

Huomattuani listan kiersin näyttelyn uudelleen ja loin mielessäni kummallekin taiteilijalle profiilin, joka tässäkin tekstissä esiintyy. Kokonaistaideteoksen yksityiskohdat erottautuivatkin yksittäisiksi tuotteiksi – joista yhden ostin.

Silvio Salgado & Antti Kaski
Salgado on taiteilija ja kuraattori, Kaski valtiotieteiden tohtori, molemmat Helsingistä

Palaa otsikoihin