Tulosta sivuArtikkelit 1-08

Kultakutri
Tiina Heiska, sarjasta Kultakutri, 2005. Öljy kankaalle, 110 x 145 cm.

Synkeitä sisätiloja, kirkkaita maisemia
– kaksi tietä valokuvasta maalaukseen


Teksti: Saara Hacklin

Keskenään hyvin erilaiset maailmat sysäävät katsojaan samankaltaisiin odottaviin tunnelmiin: Tiina Heiskan (1959) maalauksissa näkyy usein naisen tai nuoren tytön hahmo, toisinaan katsojan silmien eteen leikkautuvat vain epäröivät jalat ja minihame. Teokset liikkuvat hämärissä, utuisissa tiloissa, hotellihuoneissa tai pitkillä käytävillä.

Tiina Mielonen (1974) tarkentaa maalauksensa maisemiin ja ulkotiloihin, joissa sininen taivas tai laaja nurmikenttä on välillä aivan erityisen hallitsevassa roolissa. Oudosti rajatuissa, epämääräisesti tutuissa tai autioissa maisemissa näkyy hyvin harvoin ihmisiä, mutta sen sijaan usein autoja ja asuntovaunuja.


Maalaustaiteen kääntyminen valokuvan etäännytettyyn maailmaan on tullut tutuksi viimeistään Gerhard Richterin (1932) 1980-luvulla maalaaman 18. lokakuuta 1977 -sarjan kautta. Tällä vuosikymmenellä maalareista ovat menestyneet juuri valokuvista aiheensa ammentavat käsitteelliset uusekspressionistit Luc Tuymans (1958) ja Marlene Dumas (1953). Myös Heiskan ja Mielosen työskentelyn taustalla on keskeisenä innoittajana valokuva, mutta heidän käsittelytapansa poikkeavat selvästi toisistaan.


Kuvan aika

”Kiinnostuin valokuvan kehitysprosessista tehdessäni Taideteollisessa korkeakoulussa kuvataidetaiteilijan pedagogisia opintoja 1990-luvun puolivälissä”, Heiska sanoo. Maalauksesta poikkeava tekotapa ja valokuvan suhde aikaan alkoivat viehättää häntä.


”Valokuva vaatii nopeaa valotusaikaa, mutta itse kuva piirtyy hitaasti esiin kehitysnesteessä. Minua kiehtoivat nämä erilaiset ajalliset ulottuvuudet ja työprosessi, joka eroaa tosi paljon siitä, mitä yksittäisen maalauksen tekeminen vaatii.”


Heiskan maalausten utuisuus tai sumeus yhdistyykin syntymässä olevan valokuvan epätarkkuuteen, työvaiheeseen, jossa nesteen sumentama hahmo on vasta piirtymässä esiin. ”Minulle tulee mieleen kauhuelokuva, jossa joku ei ole vielä muotoutunut, vaan on vasta muodostumassa”, Heiska kuvailee.


Heiskan varhaisten maalausten hahmo oli rujo ja alaston, sittemmin hillitympi ja puettu. Peittämisen ja paljastamisen leikki on kuitenkin edelleen vahvasti läsnä. Naisen määreet, kuten vaaleanpunainen mekko, rusetti, minihame, kengät tai vaaleana valuva peruukki rakentavat hahmoa, joka näyttää välillä nuorelta tytöltä, välillä aikuiselta naiselta.


2. from the series Pnk Coat, original+final
Tiina Heiska, sarjasta, Pink Coat, 2007. Öljy kankaalle, 90 x 105 cm. Vas: Pink Coat -maalauksen lähtökohtana ollut valokuva.

Nainen sisäkuvassa

Työhuoneen seinällä on keskeneräisiä maalauksia, joissa nuori nainen sitoo vyötäisilleen rusettia. Ei olekaan yllättävää, että Heiska sanoo olevansa kiinnostunut muun muassa Cindy Shermanin töistä ja että myös Vermeer on hänelle tärkeä taiteilija. Teoksissa on toisinaan lähes klaustrofobinen tunnelma, maalauksissa liikutaankin vain harvoin ulkotiloissa.


Maalausten tytöt tai naiset tuntuvat usein olevan tietämättömiä katseesta. Sarjojen nimet korostavat eroottista viritystä, kertovat yhtä aikaa houkuttelevasta, kielletystä, kammottavastakin: Peep Show (2003), Little Red Ridinghood (2005), Goldilocks (2005–2006), Pink Coat and The Slippers (2007).


”Teosten taustalla on yleensä ajatus jostain tietystä paikasta ja tilanteesta, jonka rakennan asettumalla itse kameran eteen. Haluan löytää jännitteen tilan ja hahmon välille, haluan, ettei hahmo tunne oloaan kotoisaksi.”

Kuten monet muutkin omana mallinaan toimivat taiteilijat Heiskakin sanoo, että on paljon helpompaa asettua itse kuvattavaksi kuin selostaa toiselle mitä tarvitaan – vaikka esimerkiksi valaistus voikin silloin jäädä enemmän tai vähemmän sattumanvaraiseksi.


Mallina toimiminen synnyttää myös voimakkaan jännitteen läsnäolon ja poissaolon, katsojan ja katsotun roolin välille. ”Kamera tekee mahdolliseksi liikkua asetelman ulkopuolelle, maalausprosessi taas palauttaa työhön tietyn inhimillisen ulottuvuuden, läsnäolon tunnun.”


Voimakkaan tunteen saavuttaminen ja toisaalta itsen etäännyttäminen tilanteesta ovat Heiskan työskentelylle ominaista edestakaista liikettä: ”Minusta tuntuu, että kaikkein tärkein asia on se, että molemmat ovat läsnä, siis että voi olla samanaikaisesti sisä- ja ulkopuolella.” 

Tiina mielonen camp
Tiina Mielonen, Camp, 2005. Öljy pleksille 76 x 100 cm.

Tyhjät tilat

Heiskasta poiketen Tiina Mielonen ei kuvaa itse. Hänen maalaustensa lähtökohdat ovat postikorteissa ja turistikuvastossa.


”Maalaamisessa on tärkeää nykyaikaisuus”, Mielonen toteaa ja jatkaa, ettei miellä työskentelynsä liittyvän välttämättä popkulttuuriin tai kulttuurintutkimukseen. Kyse on pikemminkin näkymien tiettyjen kiehtovien piirteiden tarkastelemisesta maalauksen keinoin.


”Esimerkiksi eri väriskaalat tuovat erilaisia assosiaatioita ja viittaavat erilaisiin asioihin ja ilmiöihin tai tekevät tietoiseksi eri puolista kuvassa”, Mielonen toteaa. Luonnosvihkosta selatessaan hän osoittaa, miten alkuperäinen kiinnostuksen kohde saattaa lopullisessa maalauksessa kadota jonkun toisen tieltä.


Mielosen maalausten kirkkauden tai hehkuvuuden vaikutelma syntyy pleksistä. ”Pleksi korostaa juuri niitä ominaisuuksia joista pidän, se on materiaalina hyvin sileä, eikä ime yhtään väriä, ja niinpä pigmentit jäävät pintaan.” Maalarilta se vaatii tiettyä varmuutta. Päälle maalaamisen sijaan on luontevampaa siirtyä uuteen versioon.


 

Tiina Mielonen, Terrace. Öljy akryylimuoville, 67 x 76 cm.


Järjestetty maisema

Mielonen on hiljattain oleskellut residensseissä Hollannissa ja Italiassa. Rotterdamissa hän kertoo miettineensä erityisesti maisemamaalausta ja sen historiaa. ”Oli hienoa nähdä esimerkiksi Piet Mondrianin maalauksia, hänkinhän työskenteli maiseman parissa,” Mielonen kommentoi.


”Hollannissa maisema on ihmisen muokkaamaa, joten abstrakti elementti on siinä voimakkaasti läsnä. Ei mitään sattuman vuoksi tai villiä luontoa.”

Kiinnostus erilaisiin ihmisen luomiin tiloihin ja sommitelmiin näkyy myös Mielosen maalauksissa. Mietin, houkuttelevatko maalausten – useimmiten – tyhjiltä vaikuttavat tilat katsojaa kuvittelemaan tilanteita ja asetelmia?


Mielonen ei pyri tietoisesti rakentamaan yhtenäistä sarjaa. ”Jos lähtee liian ohjelmallisesti toteuttamaan jotain tiettyä, ei tunnu aidolta”, hän perustelee. Tästä huolimatta hänen töissään on usein vahva tarinan tunne: ikään kuin jotain olisi juuri tapahtunut tai tapahtumassa. Tarinan ja liikkeen tuntua vahvistavat myös teosten nimet, kuten Trailer (2006), Carpark (2006), Rider (2006).


LUE LISÄÄ TAIDE 1/08


Kirjoittaja on Helsingissä asuva estetiikan tohtoriopiskelija.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä