Tulosta sivuNan Goldin Kiasmassa

Nakyma
Näkymä Nan Goldinin näyttelystä Nykytaiteen museo Kiasmassa. Goldin on kuvannut läheltä Gillesin ja Gotschon tarinaa.

Nan Goldinin Memento mori

Valokuvassa on kaksi miestä, Gilles ja Gotscho. Maskuliinisten kehojen ja herkän kosketuksen välinen ristiriita kertautuu kämmenellä tasapainoilevassa porvarillisen valkoisessa posliinikupissa. Kun kuvaa katsoo osana sarjaa, joka näyttää Gotschon suutelemassa aidsiin kuolevaa Gillesiä ja lopuksi Gillesin riutuneen käsivarren, posliinikuppi saa vanitas-asetelmien symbolisen merkityksen.

Teksti: Veikko Halmetoja

Nan Goldin (1953) valokuvaa läheisiään. Hän pääsee niin kiinni kuvattaviin, että voisi kuvitella katsovansa perhealbumia, elleivät perhealbumien maailma ja ihmiset olisi niin kaukana elämästä.

Goldin kuvittaa kirjallisuudesta tuttua maailmaa, mutta dokumentoi elämää ja kuolemaa raadollisemmin kuin tarinankertojat. Silti hänen tuotantonsa perustuu dokumentin ja tarinankerronnan väliselle perusjännitteelle. Kuvien romantiikka ei ole yhtä viettelevää kuin romaaneissa tai musiikissa, koska valokuvan luonne on dokumentaarinen.

Samasta maailmasta kertovat monet yhdysvaltalaiset kirjailijat, kuten Michael Cunningham, Armistead Maupin ja Edmund White. Ketjuun voi liittää myös Tony Kushnerin näytelmän Angels in America, joka tunnetaan Mike Nicholsin ohjaamana minisarjana, ja Antony Hegartyn ja Rufus Wainwrightin musiikin. Amerikkalainen proosa on tarinankerrontaa parhaimmillaan, se koskettaa ja liikuttaa, mutta se ei ole hurjaa. Sen potku on vaisu, kun sitä vertaa Goldinin valokuviin.

Oikeastaan Goldin ei ole niin amerikkalainen. Hänen kuvansa ovat ympäri maailmaa, mitä ei välttämättä heti tajua, sillä hän häivyttää paikan keskittyessään ihmisiin. Hänen mallinsa ovat jokseenkin samanlaisia kaikkialla. Amerikkalaisuus tulee esiin kuvissa hänen omasta perheestään.

Iloiset kuvat ovat ristiriidassa surullisen tarinan kanssa. Isosiskon tie mielisairaalaan ja itsemurhaan on yksi Goldinin tuotannon keskeisistä kuolemista. Kiasmassa on esillä kolmelle kankaalle yhtä aikaa projisoitava, 40 minuuttia pitkä kuva- ja ääni-installaatio Sisters, Saints and Sybils (2004). Teoksen perhekuvien ja -tragedian suhde on hämmentävä, mutta tuntuu selitykseltä sille, miksi Goldin pahoinpitelee itseään ja dokumentoi sen videolle.

Dokumentaarisuus on väline, jota Goldin käyttää kuin kameraa. Hän on vailla kuvajournalistien taakkaa: hän voi olla häpeilemättömän subjektiivinen ja alistaa kuvattavakseen itsensä ja läheisensä. Siksi Goldinin kuvat aids-epidemiasta tai huumeista ovat dokumentaarisempia kuin objektiivisuuteen pyrkivät uutiskuvat. Hän pystyy paljastamaan kuoleman itse teossa, hän osaa näyttää kuoleman ilman banaalia tunnepornoa.

Näyttelyn varhaisimmat kuvat ovat seitsemänkymmentäluvun alusta. Mustavalkoisissa kuvissa poseeraavat Goldinin trans-ystävät. Kuvat eivät ole yhtä paljaita kuin myöhemmät kuvat, niissä on vahvasti havaittavissa valokuvataiteen konventiot.

Valokuvauksen opinnot Goldin aloitti Bostonissa vuonna 1974 ja siirtyi samalla väridiafilmin käyttäjäksi. Vuosikymmenen lopussa hän muutti New Yorkiin, jossa toimi vuosia baarimikkona. Samaan aikaan hän valokuvasi yöelämää, päihteitä, seksiä ja ennen muuta ihmisiä.

Vuonna 1986 hän kokosi 800 diakuvaa kokonaisuudeksi nimeltään The Ballad of Sexual Dependency. Teos toimii synteesinä aikakaudesta, jonka kulttuurinen merkitys on kasvanut suuremmaksi kuin aikansa taiteelliset saavutukset. New York muotoutui keskiluokkaisuutta vastustavan elämäntavan symboliksi ja näyttämöksi aids-tragedialle.

Goldin on yksi tärkeimmistä hiv-epidemian kuvittajista. Valokuvissa Gillesin ja Gotschon suhteesta Goldin kuvaa samalla ystävänsä kuolemaa. Gilles Dusein oli hänen pariisilainen galleristi ja tärkeä tukija. Kuvan, jossa Gotscho suutelee Gillesiä, voi rinnastaa Therese Fraren kuuluisaan kuvaan aidsiin kuolevasta miehestä perheensä ympäröimänä. Oliviero Toscani valjasti sen Benettonin mainoskampanjaan ja kuvasta tuli maailman tunnetuin aids-kuva.

Kumpaakin kuvaa on verrattu Michelangelon Piéta-veistokseen. Kumpikin kuva on järkyttävä, mutta niissä on merkittäviä eroja. Fraren kuva on shokeeraava kontekstinsa takia, mutta Goldinin kuva ei shokeeraa.

Gotscho kissing Gilles
on hienoimpia kuvia homoseksuaalisesta rakkaudesta. Goldin esittää sen osana sarjaa, joka kertoo rakkauden ja kuoleman suhteesta. Aids rinnastuu siinä kuolemaan ilman melodraamaa, joka Fraren kuvasta on aistittavissa. Frare kuvaa vain kuolemaa, jota ympäröivä perhe korostaa.

Aidsin, perheen ja glbt-yhteisön ohella yksi Goldinin tärkeitä aiheita on väkivalta. Myös väkivalta kulkee kuvissa rakkauden rinnalla. Se on osa parisuhdetta ja seksiä. Se on kovaa ja rumaa. Usein väkivallan uhrina on Goldin itse. Mustissa silmissä on tavoittamaton katse, joka on helppo lukea kiihkottomana toteamuksena, mutta ei. Kuvaa, joka kertoo lyömisestä, ei voi ottaa toteamuksena. Jos se olisi sitä, kuva olisi jäänyt ottamatta, sillä ei olisi merkitystä.

Väkivallan lopputuloksen näyttäminen on osa Goldinin monipolvista omakuvaa, jollaiseksi koko hänen tuotantonsa muodostuu. Goldin on ottanut jokaisen kuvan niin läheltä itseään, että kertomuksen ydin paljastuu omaelämäkerralliseksi. Se ei vähennä kuvien todistusvoimaa vaan lisää sitä. Ei ole pakko olla kyyninen. Kun kuvien aitouden tietää, niihin saa luvan uskoa. Kuten Prior toteaa Angels in Americassa: ”I usually say, ’Fuck the truth’, but mostly, the truth fucks you.”

JÄLKIKIRJOITUS

Olin lapsi, kun valokuvaaja ja ilmiö nimeltä Nan Goldin ikuisti tunnetuimpiin kuviinsa liian pitkään jatkuneet juhlat ja surun, josta tiesivät nopeasti kaikki. Silti käytän hänen kuviaan rakennuspalikoina omaan glbt-identiteettiini.  

Joku voisi sanoa, ettei minulla suomalaisen keskiluokan kasvattina ole mitään yhteistä Goldinin kuvaaman maailman kanssa. Hän olisi varsin oikeassa mutta unohtaisi eron identiteetin ja elämän välillä. Globaalin median kasvattamana identiteettiini ovat vaikuttaneet ratkaisevasti enemmän vuoden 1982 tapahtumat Yhdysvalloissa kuin esimerkiksi 1918 tapahtumat Suomessa.

Törmäsin Goldinin valokuviin ensimmäisen kerran Madridissa 1998, kansainvälisen PhotoEspañan yhteydessä. Ymmärsin, että suuri valokuvataide voi olla muutakin kuin näyttäviä poseerauksia.

Nyt kun Valtion taidemuseo esittelee Goldinin valokuvia kymmenvuotiaassa Kiasmassa, olen mustasukkainen niistä kuin ystävästä, joka liikkuu uudessa kaveriporukassa. Tekisi mieli omia Goldin. Marginalisoida hänet. Laittaa arvoiselleen paikalle glbt-kulttuurin lasioviseen kaappiin, samalle hyllylle Armistead Maupinin ja Tony Kushnerin kanssa. Kauas Suomesta ja virallisista instituutioista.

Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten kirjoitan Nan Goldinin näyttelystä ja kuvista. Se on hyvä tiedostaa.

Kirjoittaja on kriitikko ja Mäntän kuvataideviikkojen toiminnanjohtaja




Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä