Tulosta sivuTaskuvaras vai poliitikko?

 
P1030050
Kohtaus Todellisuuden tutkimuskeskuksen produktiosta LUMO – esitys uudesta työstä, joka sai ensi-iltansa 12.10.2007.

Taskuvaras vai poliitikko?

Eli kuinka olla taiteilija uuden työn taloudessa?


Teksti: Tero Nauha

Muuttuvat työn muodot ovat viime aikoina olleet sekä filosofien että taiteilijoiden mielenkiinnon kohteina. Yksi esimerkki tästä on Pilvi Porkolan ohjaama ja muiden Kallion teatterista Todellisuuden tutkimuskeskukseksi kasvaneen taiteilijaryhmän jäsenten kanssa toteuttama produktio LUMO – esitys uudesta työstä, joka sai Suomen ensi-iltansa Kiasmassa ja Kulttuuritehdas Korjaamolla järjestetyssä /teatteri.nyt-tapahtumassa viime syksynä.

Teos käsittelee ”uuden työn” käsitettä, jonka tekijät määrittävät ”kehystämisen aktiksi” sekä ”aina-valmiudeksi”. Italialaisen yhteiskunta- ja kielifilosofi Paolo Virnon mukaan nykyväkeä leimaavat opportunismi, kyynisyys ja levottomuus, jotka hänen ajattelussaan vertautuvat ihmisiltä töissä vaadittaviin ominaisuuksiin: kykyyn pysyä muutoksen tasalla, mukautuvuuteen, aloitteellisuuteen, joustavuuteen, banalisoituneeseen kielelliseen kanssakäymiseen ja taktikoinnin kykyyn.


Fordismin eli liukuhihnatuotantoon perustuneen tehdastyön (Henry Fordhan alkoi ensimmäisenä valmistaa autoja sarjatuotantona) aikakaudella alhaisiksi määritellyt asenteet, kuten nihilismi ja kyynisyys ovat muuttuneet tietotyön tuotantovoimiksi. Taiteilijankin on pystyttävä loikkaamaan edellisestä projektista uuteen, ehkä täysin vastakkaiseen tehtävään.


Keskustellessaan yhteisöllisten teostensa luonteesta puolalainen taiteilija Artur Zmijewski kertoo, miten hänen mielestään taskuvaras on erityisen taitava löytämään sosiaalisessa tilassa ilmenevät epähuomion tai hetkellisen poissaolon tilanteet – tunnistamaan ilmapiirin tunnelmat ja mielialat, joita voisi käyttää hyväkseen. Taskuvarkaan tavoin taiteilijallakin on oltava terävöitynyt kyky tajuta mielialojen ja tunnelmien nopeat muutokset. 


Virno määrittää tämän kyvyn poliitikon lahjakkuudeksi. Poliitikolle oleellista on kyky puhua ja esiintyä ilman koreografiaa kuin jonkinlainen stand up -koomikko. Poliitikon hahmossa koomikon tai taskuvarkaan opportunismi kutoutuu yhteen luovuuden kanssa. Virnon mukaan uuden työn tekijä on dynaaminen poliittinen virtuoosi, jonka performanssia ei voi erottaa työn tuotteesta, sillä hän on se itse.


Kehys vailla mestaria

Taiteilijan työ ei myöskään enää oleellisesti eroa muista töistä. Tämä roolien lähentyminen ei kuitenkaan ole aivan tavatonta. Esimerkiksi ennen teollistumisen aikakautta työtä määritti mestarin toiminta pajassa, pienessä yksikössä, jossa hänen ammattitaitonsa takasi tuotteen laadun. Taiteilijan työ noudatti tätä samaa mestarin, kisällin ja killan yhteistoimintaperiaatetta.


Teollistuneen yhteiskunnan tuotantomekanismeilla olivat myös kulttuuriset vastineensa. Theodor Adorno ja Max Horkheimer näkivät liukuhihnan vaikutuksen esimerkiksi lehtien, elokuvan, radion ja television tuotantomuodoissa. Taideteos muuntui sarjalliseksi ja mekaanisesti uusinnettavaksi.


Liukuhihna imi suunnattoman määrän fyysistä työvoimaa ja samalla se synnytti taiteelle kuluttajan, jonka mielentila vastasi liukuhihnatyöläisen mielentilaa. Venäjällä, Euroopassa ja Yhdysvalloissa radikalisoitunut avantgarde-liike oli tästä hengen mekanisaatiosta huolissaan, mutta toisaalta se käytti uutta teknologiaa myös hyväkseen.


Situationisteihin kuulunut Guy Debord kuvasi viisikymmentäluvun kukoistavaa kulttuuriteollisuuden alaa sanoen, että siinä ”inhimillisestä kommunikaatiosta tulee tavara sellaisenaan”.


Tämä kommunikatiivinen kielenkäyttö tulee näkyväksi spektaakkelissa, joka ei itsessään ole tuote tai teos vaan tekemisen tapa. Spektaakkeli on kommunikaatiokeinojen teollisuutta, jossa kommunikaatio itse tuottaa itseään, kokemuksia ja uusia totuuksia.


Porkolan ja Todellisuuden tutkimuskeskuksen esityksessä kuvitteelliseen näyttelykontekstiin asetetut näyttelijät viittasivat Debordin ja muiden situationistien kehystämis-harjoitteeseen, jossa pelkästään rajaamalla ympäristöä voidaan suorittaa esteettinen ja poliittinen teko.


LUMOssa kehystäminen vieraannuttamisen muotona kääntyy verkostoituneen tietotyöläisen irvikuvaksi. Kehykset ovat kuin peräjälkeen latautuvat verkkosivut – alkioihin pilkottua aikaa ja hetkien katkonaisuutta, jossa kiinnostuksen ja juttelun aiheet kasvavat joka hetki räjähdysmäisesti, mutta aiheeseen ei ole aikaa tai tarvetta syventyä. Kehykset eivät enää vieraannuta, ne eivät saa katsomaan etäältä. Todellisen ja mahdollisen ero sumentuu. Jäljellä on kehys itsessään.

 

Lumo5
Kohtaus Todellisuuden tutkimuskeskuksen produktiosta LUMO – esitys uudesta työstä, joka sai ensi-iltansa 12.10.2007.

Yleinen ymmärrys

Tehdastyö oli valvottua ja säädeltyä, työntekijä ja suunnittelija erotettu toisistaan. Variaatio tai luovuus ei ollut suotavaa. Nykyisellä tietokapitalismin aikakaudella sen sijaan yllytetään säännösten kiertämiseen tai kepulikonstien keksimiseen, jos se vain parantaa tuottavuutta.


Pääoman esitöihin kuuluvan Grundrissen (suom. Vuosien 1857– 1858 taloudelliset käsikirjoitukset) kappaleessa Fragmentti koneista Karl Marx puhuu yleisestä ymmärryksestä, General Intellectista, joka yhdistää työntekijät. Virnon mukaan juuri tämä yleinen ymmärrys tekee yksilöllisestä yhteiskunnallisen: ”yksilö on yhteiskunnallinen, koska General Intellect ilmenee hänessä”.


Yleinen ymmärrys määrittää myös taiteilijan tai ajattelijan olemista: hän ei voi vaimentaa marketin ääniä tai vetäytyä syrjään elämästä vaan hän joutuu jakamaan tämän yleisen paikan suojattomuuden, levottomuuden ja epävakauden. Marketin kaltaisista arkipäiväisen jutustelun paikoista puuttuvat vakaat yhteisöt. Elämää hallitsee outouden ja erityisten paikkojen puutteen luoma levottomuus.


Nämä yhteiset paikat, topoi koinoi, kuten Aristoteles niitä kutsuu, eroavat erityisistä paikoista, topoi idioi. Erityisillä paikoilla tarkoitetaan esimerkiksi kirkossa, yliopistossa, nykytaiteen museossa tai performanssifestivaaleilla käytettäviä erityisiä sanomisen tapoja.


Fordistisessa mallissa tieto on rajattu erityisiin paikkoihin. Sitä pihistellään ja sen luo pääsemistä valvotaan. Tiedon niukkuus on keinotekoisesti luotua. Tällöin erikoisosaajilla, spesialisteilla ja ammattilaisilla on merkittävä osa. Vastaavasti linjan toisessa päässä on tiedon tuotannosta erotettu syrjäytynyt kuluttaja – useimmiten kotiäiti.


Uudet tuotannon muodot esiintyvät yhteisissä paikoissa, yleisen ymmärryksen tiloissa. Tietoa ja taidetta ei enää voida pitää erillään tehtaasta. On tultava toimeen massaälymystön ja roskasakin kanssa.


Tätä murrosta ennakoi 1970-luvun opiskelijaradikalismi, ja sen eräänä ilmentymänä tapahtuma, jossa Joseph Beuys erotettiin Düsseldorfin taideakatemian kuvanveiston professuurista vuonna 1972. Hän kun salli kenen tahansa koulunsa keskeyttäneen tulla opiskelemaan tunneilleen. Jo tuolloin oli siis näkyvissä pyrkimys olla rajoittamatta tietoon pääsyä.


Kuinka muuttaa viini vereksi

Ammoisina aikoina duunari kävi kulttuuririennoissa ja poliittisissa tapahtumissa työajan ulkopuolella. Tietokapitalismissa työaika on jatkuvaa tuotantoaikaa, jossa työttömyys on valmiustila ja työn harjoitusjakso. Ajatusten tai fyysisen taiteilijan siirtyminen toimipisteestä toiseen ei oleellisesti eroa muiden alojen työtehtävistä. Liikkuvuus, mukautuvuus ja joustavuus määrittävät tietokapitalismin taiteilijaa.


Vapaa-aika Virnon määrittämällä tavalla on ei-työtä ja merkittävä osa tuotanto-aikaa. Ihmisen työvoima, dynamis laitetaan kokonaisvaltaiseen tuotantoon. Tämä kyky sinänsä on vaihdon keskipisteessä, ja juuri se liittää taiteilijan samanarvoisesti muihin työntekijöihin. Museon intendenttiä, kuraattoria, taidemaalaria, siivoojaa, performanssitaiteilijaa ja taiteilijatarvikeliikkeen työllistettyä yhdistävät oleellisella ja fordismista poikkeavalla tavalla sellaiset mielentilat ja toiminnat kuin opportunismi, levottomuus, banaalisuus, uteliaisuus ja juttelu.


Työelämää määrittävät rajatilojen kokemukset vaivaavat sekä työelämässä olevia että sitä varten harjoittelevia pitkäaikaistyöttömiäkin. Ominaisuuksia harjoitetaan työttömänä ja vapaa-ajalla siinä missä työpaikallakin. Kielenkäyttö sellaisenaan – juttelu – muuttuu tärkeäksi tuotantovoimaksi. Työ on vuorovaikutusta, jossa ”vuoropuheleva sana asettuu kapitalismin sydämeen”, kuten Virno kirjoittaa.


Tällaisen tietotyöläisen epävarmuutta ja prekaaria mielentilaa kuvaa pitkään Suomessa asuneen Tomasz Szraman (1970) videoteos Kuinka muuttaa viini vereksi. Siinä mieshahmo kiertää arkista kehäänsä kuvakerronnan käydessä yhä levottomammaksi. Videon hahmo säilyy jatkuvasti ruudun keskiössä, mutta lopulta murtuu ja sekoaa syksyisen metsän sisälle, luontoon – elämään sellaisenaan.


Meaningless06
Tomasz Szrama, Jaap Klevering, Jone Takamäki, Otzir Godot: ”Kuinka muuttaa viini vereksi”, Kanneltalo 31.10.2007.

Työ stand up -komiikkana

Kyky tehdä työtä, potentiaalisuus on olennaisesti mahdollisuus – myös mahdollisuus olla tekemättä mitään. ”Juuri silloin kun identiteetti ei enää mitenkään välttämättä muodostu suhteessa tuotantoon, tuotanto heijastuu kaikkiin puoliin ja ottaa alaisuuteensa kielelliset kyvyt, eettiset taipumukset sekä subjektivisuuden vivahteet”, Virno huomauttaa. Taiteen kohdalla tämä tarkoittaa murroskohtaa, jossa objektien tuotannosta siirrytään tilojen ja tilanteiden tuotantoon.


Tietokapitalismin kehittyessä 1970-luvulta lähtien yhteisötaide, performanssit ja katoavan taiteen teokset ovat tuoneet marginaalista keskiöön kysymyksen taiteen immateriaalisuudesta ja museosta erityisenä paikkana. Museo, mutta myös yritykset, instituutiot ja yliopistot pyrkivätkin nykyään levittäytymään rajojensa ylitse, muuttumaan erityisistä yleisiksi paikoiksi. Toisaalta taiteen tuotanto on ”ulkoistettu” taiteilija-yksityisyrittäjälle, taiteen prekaarille pätkätyöläiselle.


Muuallakin työsuhteet ovat muuttuneet lyhyt- tai määräaikaisiksi projekteiksi, töissä jutellaan, keskustellaan, luodaan strategioita ja innovoidaan. Työn suhde tilaan on myös muuttunut, kun se tapahtuu kaikkialla ja ei missään. Työhuone ei ole välttämättömyys, vaan varasto taiteen pätkätyöläiselle, joka on omaksunut liikkuvuuden työhön kuuluvaksi.


Fyysisen kommunikaation tilalle teknologia tarjoaa korvaavia sovelluksia, joissa jatkuva keskustelu on käynnissä. Taiteilija on alituiseen työpaikalla ja samanaikaisesti vapaalla. Mielen elämä on julkistunut, taide on muuttunut performanssiksi. Taiteilija ei valmista tuotteita, mutta on riippuvainen muiden läsnäolosta. Hän tarvitsee näyttäytymiseen yleisen paikan kuten poliitikko, jonka työ on puhumista yleensä. Taide jonkinlaisena erityisenä tekemisen tapana on tullut tiensä päähän tai ainakin kriisiytynyt fordistisen työnmallin mukana.


Exit

Pääoman kappaleessa Uudenaikainen siirtomaateoria Marx kuvaa tilannetta, missä Yhdysvaltojen itärannikon työläiset olivat tienanneet kylliksi tai saaneet arjen aherruksesta tarpeekseen, jolloin he päättävät yksinkertaisesti jättää tehtaat ja lähteä länteen kohti vapaita maita. Työläiselläkin on siis kyky ja mahdollisuus olla tekemättä mitään ja muuttaa sääntöjä yllättävällä tavalla, jolloin koko järjestelmä voi muuttua merkityksettömäksi.


Exit on pako ja oleellinen strategia myös paikkasidonnaisille ja esitystaiteille. Teokset eivät enää ole palvelevaa, immateriaalista työtä vaan strategisia siirtoja. Tietotalouden taidetyö kutoutuu kollektiiviseen kokemukseen niin kuin ranskalainen filosofi Gilbert Simondon on sitä kuvannut: ”Kollektiivi, kollektiivinen kokemus tai ryhmän elämä ei ole ympäristö, jossa yksilön omalaatuiset piirteet kalpenevat tai vähenevät, vaan päinvastoin kasvualusta uudelle ja radikaalimmalle yksilöllistymiselle.” Taide on ekosysteemi.


Kirjoittaja on kuva- ja esitystaiteilija.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä