Tulosta sivuKritiikit 1-08

31.10.2008 12.58

Jätkien välisestä ystävyydestä

SP17Länsimaisessa taiteessa miehet on pitkään esitetty toimijoina ja naiset esineinä tilassa. Siksi taide on myös otollinen areena tällaisten perinteisten kuvastojen haastamiseen.

SP17
Kari Soinio, Sarjasta Sankarin paluu nro 17, 2004. Värivedos metallipaperille.

Jätkien välisestä ystävyydestä

Mitä mies?
Keravan taidemuseo, Helsinki 26.1.–9.3.2008


Dark
Galleria Korjaamo, Helsinki 17.1.–10.2.2008


Kari Soinion (1962) teokset yhdistävät kahta samanaikaista yhteisnäyttelyä pääkaupunkiseudulla. Korjaamon Dark-näyttelyssä on Soinion ovaaleja teoksia Kaunis kaupunki -sarjasta ja Keravan taidemuseon Mitä mies? -näyttelyssä hänen vanhempia mieskuviaan, joissa hän on itse mallina.


Sarjoja yhdistää analyyttinen kokeilu kauneudella: mitä, jos kuvaan laitetaan kaikki kauneuden klassiset tunnusmerkit, mutta jotakin osatekijää muutetaan niin, ettei se vastaa odotuksia. Kaunis kaupunki -sarjassa kliseisen kauneuden haastaa kuvien sumeus, omakuvissa se, ettei mallina olekaan Milon Venus.


Kun mies ilmaantuu maisemaan, romanttisinkin – vain katseltavaksi tarkoitettu – maisema muuttuu toiminnan puuhamaaksi. Mutta myös Kaunis kaupunki näyttää miehen mielikuvituksen tuotteelta: miehelle on sopivaa suhtautua kauneuteen suurpiirteisesti, tunnustaa sen olemassaolo takertumatta yksityiskohtiin tai siihen, miten kauneus on rakennettu.


Kun haluaa pysytellä tutulla maskuliinisella mukavuusalueella on parasta antaa illuusioiden pysyä illuusioina.


Korjaamon näyttely onnistuu yhdistämään joukon keskenään erilaisia taiteilijoita varsin tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Näyttelyn hämäryyteen liittyvä teema istuu parhaiten Jiri Gellerin (1970) teoksiin. Ne muuten ovat ihan suvereeneja. Gellerin tuhman näköinen ankka ja lasikuituinen ilmapallo näyttävät kertovan säihkyvästä, mutta hämärästä maailmasta jossakin fantasian tai mielikuvituksen luvattomilla alueilla. Soo, soo!


Stigmata-at-Korjaamo
Jukka Korkeila: Stigmata, installaatio, vinyyli, koko vaihteleva, 2007-2008.

Jukka Korkeila (1968) puolestaan ylevöittää miehen (ja mieheen kohdistuvan) eroottisen halun messiaaniselle tasolle: hän pistää miehen konttaamaan melkein raamatullisesti, näyttää miten fallisuus kytkeytyy kärsimykseen ja lopulta stigmatisoi miehen.


Vaikuttavin hänen kolmesta teoksestaan on kuitenkin Kevät (2005), jossa vuolas kusivana saa toimia taivaan ja maan yhdistävänä valonsäteenä. Ja se on muuten hieno!


Kaupunkeja vallan näkökulmasta maalannut Heikki Marila (1966) on viime aikoina tehnyt hienoja omakuvia. Tässä näyttelyssä ne ovat lyijykynäpiirroksia.


Teokset näyttävät miehen avuttomana uhrina, jonka piinaava näkymätön jokin liiskaa vasten lasia – taikka sitten kyseessä ovat ihan vain hänen omat ajatuksensa (Paskat ajatukset, 2008). Koska mikään ei varsinaisesti näytä pakottavan miestä näihin hankaliin olotiloihin, ei voi kuin päätellä, että hän aiheuttaa tuskansa itse.


Riiko
Riiko Sakkisen seinämaalaus Kaurapuurö, 2008.

Riiko Sakkinen liikkuu tapansa mukaan käsitteellisyyden ja uskottavuuden rajamaastoissa. Jos hän kirjoittaisi seinälle ’tuolin’ (tai dark-sanan) määritelmän hän olisi kuin kuka tahansa käsitetaiteilija. Mutta Sakkinen virittää käsitteellisyyden toiseen potenssiin, mikä uhkaa viedä uskottavuuden koko touhulta.


Kirjoittaa nyt seinälle ’Kaurapuurö’, jollain typerällä goottilaisella fontilla! Onko se oikeasti vitun tyhmää vai taidetta? Tämän kysymyksen Sakkinen juuri haluaa esittää. Ja siksi se on taidetta. Ja silti se voi myös olla ihan vitun tyhmää.


Sakkinen kertoo blogissaan, että suomalaiset nuoret syövät pieninä kaurapuuroa ja alkavat isompina kuunnella heviä. Siksi kaurapuuro on kirjoitettu Motörheadin logon tapaan. Taustalla näyttäisi olevan myös Sakkisen ja Jani Leinosen välinen ystävyys- yhteistyö- ja avunanto -sopimus, sillä teos muistuttaa ovelasti Leinosen kiinnostuksesta Elovena-tyttöihin – joita muuten on taas esillä Helsingissä.


Sakkisen kuulakärkikynällä kirjoittamat listat synkimmistä bändien nimistä ja niistä kansanryhmistä, joita Suomessa vihataan eniten, tuovat yhä tyhjänpäiväisemmäksi käyvät nytliittemäiset listaukset taiteen alueelle. Ihan oikein, jonkunhan on näytettävä miten me aikamme käytämme.


Vesa Ranta (1973) näyttää valokuvaavan hevinuorisoa ulkopuolisen näkökulmasta. Hän pistää hevarit ja gootit meikkeineen uhkeaan luonnonmaisemaan ja toden totta: onhan siinä kontrasti! Toinen kontrasti syntyy, kun kuvan romanttisesti latautunutta sisältöä katsoo kuvan arkisuutta korostavan toteutuksen näkökulmasta.


Lenkkeri
Ville Lenkkeri, sarjasta Left Behind Places, Church, Lidovice, 2001. Digitaalinen värivedos, akryylimuovi, 80 x 60 cm.

Sama kontrasti arkisen toteutuksen ja romanttisen aiheen välillä vallitsee Ville Lenkkerin (1972) kuvissa. Vuonna 2001 tehdyissä valokuvissa näkyy rähjäisiä tiloja harkitusti kuvaan rajattuna, mutta niissä ei ole vielä sitä samaa kiteytyneisyyttä, jonka Lenkkeri on uudempiin teoksiinsa onnistunut luomaan.


01 PerttuSaksa2007
Perttu Saksa, One Man, 2007–2008. Digitaalinen värivedos, 150 x 100 cm.

Keravan taidemuseossa Perttu Saksan (1977) valokuvat tekevät minuun suurimman vaikutuksen. Unenomaiset hahmot oudossa valossa näyttävät puhuvan eristyneisyydestä ja vankeudesta, ja kuitenkin kyseessä on jonkinlainen lumouksenomainen tila.


Toisenlainen transsi näkyy Harri Pälvirannan (1971) valokuvissa turpaansa saaneista nuorista miehistä. Kuvat tuovat mieleen Stefan Bremerin tai Jouko Lehtolan yöelämän kuvaukset, mutta Pälvirannan töiden metodinomaisuus saa mietteliääksi. Miten tällaisia kuvia voi saada muuten kuin päivystämällä taksitolpalla öisin odottamassa, että joku saa turpaansa?


Metodi tuo mieleeni luontodokumentin linnuista, jotka olivat oppineet saamaan ravintonsa nokkimalla verta toisten lintujen haavoista. Siitäkö nykytaiteessakin on kysymys?


Vaan ehkä taiteen metaforaksi kävisikin epätoivoinen saaren rakentaminen maa- ja kehotaiteen perinnettä pöyhivän Antti Laitisen (1975) videoteoksen tarjoamassa muodossa. Ympäröivä meri tuottaa tietenkin rakentajalle oman vastuksensa huuhtomalla tarmokkaasti pois kaiken, mikä keinotekoisesta saaresta voi irrota.


TervaniemiKiasma
Sari Tervaniemi, sarjasta Alpha Male, 2007. Värivedos alumiinille,
45 x 68,5 cm.

Saaria tai taideteoksia voi toki tehdä, mutta niiden pysyvyys riippuu siitä, kuinka ne kestävät ajan aaltojen liikettä. Tai ehkä saaren rakentamisessa onkin kyse sosiaalisen tilan hankkimisesta, kuten Sari Tervaniemen (1963) alfauroiden tilankäyttöä hahmottelevassa videoteoksessa.


Tervaniemi on kuvannut nuoria miehiä, joille kulttuuri suo tilaisuuden ottaa julkinen tila haltuun ja käyttää sitä vapautuneesti. Naisille se on vaikeampaa. Silti Tervaniemi katsoo uroita ihaillen: hän haluaa tietää kuinka he oikein tekevät sen.


Länsimaisessa taiteessa miehet on pitkään esitetty toimijoina ja naiset esineinä tilassa. Siksi taide on myös otollinen areena tällaisten perinteisten kuvastojen haastamiseen. Tarvitaan kuvia naisista hallitsemassa julkista tilaa. Paljon, kiitos!


Jonni Roos

Kirjoittaja on Hämeenlinnassa asuva kulttuuritoimittaja ja kriitikko


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä