Tulosta sivuKritiikit 1-08

31.10.2008 11.14

Vuoden nuori taiteilija ei sytytä

Heimonen1Samuli Heimonen käyttää lähes yksinomaan mustaa ja valkoista, värejä joiden kontrasti korostaa hänen maalauksiinsa sisältyvien ajatusten ja tunteiden kaksinaisuutta.
Heimonen1
Samuli Heimonen, Vyöry, 2006. Akryyli ja öljyväri kankaalle 175,5 x 200 cm

Vuoden nuori taiteilija ei sytytä

Samuli Heimonen: Vuoden nuori taiteilija
Tampereen taidemuseo 16.2.–6.4.2008
 
Helsingin kaupungin taidemuseo, Meilahti 25.11.–1.2.2009

Olen juuri nähnyt Samuli Heimosen (1975) laajan näyttelyn Tampereen taidemuseossa ja tunnen olevani kansainvälisiä Pop Idol -kisoja tuomaroivan Simon Cowellin kaltainen ilonpilaaja. Heimonen on Vuoden nuori taiteilija 2008, eräänlainen suomalaisen kuvataiteen pop-idoli, jonka laaja yksityisnäyttely on museon lähettämien tiedotteiden mukaan ollut ennen näkemätön menestys.
Hyvä niin, mutta minut se jättää kylmäksi.

Olen nähnyt Heimosen maalauksia aikaisemmin, tosin määrällisesti pienempinä kokonaisuuksina, ja pitänyt niitä kiinnostavina. Sitä ne voisivat olla myös nyt, mikäli hänen näyttelynsä olisi ripustettu ankarammalla kädellä.

Esillä olevat 67 maalausta vuosilta 2001–2008 täyttävät museon kaksi kerrosta. Näin suuri määrä näin lyhyellä aikavälillä valmistuneita teoksia nostaa pintaan Heimosen ilmaisun rajoitukset ja etenkin hänen tekniset maneerinsa, joista runsaasti ja aivan tarpeettomasti valuva maali on silmiinpistävin.

Toisaalta Heimonen onnistuu kiteyttämään maalauksiinsa joitakin ajalle ominaisia ilmiöitä. Hän käyttää suuria ihmismassoja kuvaamaan kahta toisensa poissulkevaa joukkoliikettä: ankaraa, yksilön tahdon yläpuolelle nousevaa fundamentalismia ja sen vastakohtana erilaisia vapaaehtoisuuteen perustuvia yhteisöllisiä liikkeitä ja niiden kollektiivisia utopioita.

Mutta yhtä hyvin kyseessä voisivat olla antiutopiat, toivottomat näkymät ihmiskunnan tulevaisuuteen.

Saari
Samuli Heimonen, Saari, 2007. Akryyli ja öljyväri kankaalle, 241 x 401 cm.
Heimonen käyttää lähes yksinomaan mustaa ja valkoista, värejä joiden kontrasti korostaa hänen maalauksiinsa sisältyvien ajatusten ja tunteiden kaksinaisuutta, ylevää kuten Hannu Castrén näyttelykirjassa kiteyttää.

Heimosen maneereihin kuuluu myös alistaa maalaamansa ihmisjoukot ja rakennelmat jollekin suuremmalle kuvalle, tavallisesti kissaeläimelle, jonka pää nousee esiin ihmisjoukkoja kuvaavien siveltimenvetojen tiheästä viidakosta.

Kyseessä on kaksoiskuva, Salvador Dalín kaltaisten surrealistien taiteesta ja populaarikulttuurista tuttu efekti, joka yhdistettynä eläinhahmojen ratkaisemattomiin symboliarvoihin vain hämärtää hänen teostensa muutenkin moniselitteistä viestiä.

Kaikesta huolimatta en halua uskoa, että tämä kokonaisuus antaa parhaan mahdollisen kuvan Heimosen tähänastisesta taiteesta. Aion tarkistaa käsitykseni ensi syksynä, kun näyttely siirtyy Taidemuseo Meilahteen Helsinkiin. Meilahden sokkeloisempi tila ja pienemmät huoneet saattavat hyvinkin toimia hänen edukseen.

Timo Valjakka
Kirjoittaja on Helsingissä asuva kriitikko ja kuraattori

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä