Tulosta sivuPääkirjoitus 1-08


Pk-ylaosa
Yksityiskohta Sally Mannin teoksesta Jessie at 5, 1987. © Courtesy Sally Mann & Gagosian Gallery.

Valokuva spektaakkelina

Muistan oikein hyvin ensimmäiset valokuvataiteelliset elämykseni. Istuimme Oriveden Opiston portaikossa ja selasimme haltioituneen kunnioituksen vallassa Pentti Sammallahden Irlannin kuvasalkkua, Cathleen ni Houlihan (1978). Helsingissä koko valokuvataiteen klassikkokaarti tuli tutuksi aina Capasta ja Doisneausta nuorempiin, ilmaisultaan ja aiheiltaan raadollisempiin Larry Clarkiin (1943) ja Nan Goldiniin (1953).

Kevyet vedokset ja diasetit kulkivat helposti maasta toiseen. Ja mitä ei täällä nähty käytiin katsomassa Tukholmassa. Erityisesti Ismo Kajanderin tuolloin vetämä galleria Hippolyte kunnostautui valokuvaklassikoiden esittelyssä, mutta myös  Suomen valokuvataiteen museo ja Finnfoton galleria olivat mukana talkoissa.


Juuri Finnfotossa oli vuonna 1989 esillä Nan Goldinin valokuvia, Stoassa pyöri hänen diaesityksensä Ballad of Sexual Dependency. Sally Mannin töitä taisin nähdä livenä vasta Arno Rafael Minkkisen Retrettiin vuonna 1993 kuratoimassa Elegant Intimacy -näyttelyssä.


Nyt nuo samat kuvat ovat palanneet, mutta ikään kuin toiseen potenssiin korotettuina, spektaakkeleina. Harvinaisuuksina, joiden saaminen vaatii paljon rahaa ja oikeat kontaktit. Positiivisesti ajateltuna kyse on valokuvataiteen vakiintumisen toisesta vaiheesta, jossa taidekentän syvänteissä lilluneet kuvat pulpahtavat pintaan: suurten taidemuseoiden, valtamedian ja uusien yleisöjen valokiilaan. Ne hivuttautuvat yleisen tiedon alueelle ja tihkuvat muille visuaalisen kulttuurin kentille, kuten maalaustaiteen aihelmiksi.


Spektaakkelissa inhimillinen kanssakäyminen muuttuu kaukosäätimen kaltaiseksi tavaraksi. Jussi Vähämäen muotoilun mukaan spektaakkeli on ”puheen, sosiaalisten suhteiden ja kommunikaation meteliä” tai ”kuin toimittaja, joka tietää ensin kaikesta jotain ja lopulta kaikesta kaiken”.


Ehkä juuri haluttomuus asettua spektaakkelin armoille selittää Nan Goldinin käytöstä Nykytaiteen museo Kiasmassa parhaillaan esillä olevan näyttelynsä lehdistötilaisuudessa, kun hän nuhteli mediaa ja kieltäytyi haastatteluista. Ehkä hän halusi ihmisten ihan oikeasti näkevän sen maailman, jota hän kuvaa. Ehkä hän halusi jotakin, mikä on mahdotonta.


Italialainen filosofi Paolo Virno on sitä mieltä, että tietoyhteiskunta vaatii ihmisiltä aivan uudenlaisia kykyjä. Autojen, kännyköiden ja näkkileipien sijaan kulttuuriteollisuus tuottaa kommunikaatiota, toimintaa ilman teosta. Mutta kommunikaatio tuotantovoimana leviää myös perinteisiin autotehtaisiin. Ja julkisuus on kai aina ollut osa tuotantoprosessia, ainakin taiteessa.


Virno väittää, että työajalla ja muulla ajalla ei ole enää laadullista eroa, ”sillä ’mielen elämä’ on kokonaisuudessaan liitetty osaksi tuotannon aika-tilaa”. Taiteilijat jos ketkä tietävät, että ”työttömyys on työtä, josta ei makseta”. Tai liian monen taiteilijan työ on sitä. Tiedän, tiedän, tästähän minä aina jankutan. Mutta kai jonkun täytyy.


Taloudellisesti taiteilijat jakautuvat menestyjiin ja niihin, jotka keplottelevat projektista toiseen, ottavat lainaa pitääkseen näyttelyn ja toivovat saavansa rahansa myyntinä takaisin. Tai matkustavat pienten stipendien turvin residenssistä toiseen.


Ja ihmettelevät onko suomalainen taidekenttä niin kapea, että uusien ja vanhojen gallerioiden on kilpailtava samoista taiteilijoista.   


Arja Elovirta


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä