Graciela Iturbide, Our Lady of the Iguanas, 1979.

Graciela Iturbide paljastaa poissuljettua

Viime vuoden Hasselblad-valokuvapalkinto myönnettiin marraskuussa Göteborgissa Graciela Iturbidelle (1942), yhdelle Latinalaisen Amerikan arvostetuimmista valokuvaajista. Iturbide tunnetaan erityisesti Meksikon alkuperäiskansojen arjen ja rituaalien tallentajana. Pitkällä urallaan hän on laajentanut dokumenttikuvauksen aluetta yhdistäessään maiseman ja identiteetin, yksilön, muistin ja kulttuurin suhteet erilaiseksi: omannäköisekseen ja -lakisekseen todellisuudeksi.

Alku: projekti Juchitán

Loppuvuodesta 1979 meksikolainen taiteilija Francisco Toledo (1940) kutsui Graciela Iturbiden, vielä melko tuntemattoman valokuvaajan, Oaxacaan tallentamaan synnyinkaupunkinsa Juchitánin väestön elämää. Taiteilijat eivät tunteneet toisiaan, mutta projektin mahdollistamiseksi Toledo luovutti grafiikan vedoksiaan myytäväksi tuolloin rahattomalle Iturbidelle. Juchitánin sapoteekit ja matriarkaalinen kulttuuri olivat innoittaneet taiteilijoita jo aiemmin.

Italialainen valokuvaaja Tina Modotti (1896–1942) tallensi alkuperäisväestön elämää 1920-luvulla, Eisenstein (1898–1948) kuvasi elokuvaansa Qué viva México! kaupungissa ja Frida Kahlo (1907–1954) pukeutui sapoteekkinaisten asuihin poliittisena kannanottonaan. Iturbiden projekti kesti lähes kymmenen vuotta. Tänään kuvaraportin tulokset tunnetaan ympäri maailmaa ikoneiksi muuttuneista kuvistaan ja valokuvakirjana Juchitán de las Mujeres (1989), toimittaja Elena Poniatowskan hienon esseen täydentämänä tai versiona Juchitán (2007) kirjailija Judith Kellerin johdannolla.  

Alistetut, jotka eivät alistu

Ciudad de Méxicossa, ylempään keskiluokkaan syntyneenä Iturbide kertoo kuinka löysi itsensä, oman identiteettinsä, vasta tutustuttuaan Meksikon esi-hispaanisiin kulttuureihin ja tiedostaessaan maassa vallitsevan epäoikeudenmukaisuuden. Lukuun ottamatta ensimmäistä Sonoran erämaan intiaaneista kertovaa kuvasarjaansa Iturbide on kuvannut paljon juuri Oaxacassa, jossa valtaenemmistön väestöstä muodostavat sapoteekit ja misteekit. Vaikka Meksiko ylpeilee vanhoilla intiaanikulttuureillaan, ei alkuperäisväestön oikeuksia ja perinteitä tänäänkään käytännössä kunnioiteta. Mutta Iturbide painottaa ”poissuljettua” ja korostaa, että hänen kuvansa ovat kertomusta alistetuista, jotka eivät alistu.

Kantaaottavuus on Iturbiden kuvissa monimuotoista. Politiikka, naisen asema, suhde elämään ja olemassaoloon kietoutuvat toisiinsa ja luovat Iturbiden tulkinnan ajasta ja historiasta. Hän haluaa paljastaa kätketyn ja osoittaa rumuuden kauneuden. Meksikolaisen naisen, erityisesti ”intiaaninaisen” asema nähdään yleisesti huonona. Mutta kulttuurisesti, etnisesti ja maantieteellisesti laaja valtio sisältää valtaisat vastakohtaisuudet. Yksi niistä on naisen asema maan eri alueilla. Iturbide näyttää kliseen kääntöpuolen, vahvat intiaaninaiset. Hän kieltää olevansa feministi mutta toteaa samanaikaisesti olevansa aina valmis taistelemaan alistettujen oikeuksien puolesta.

Omakuvat, eläimet ja mysteeri

Iturbiden omakuvat, yleensä jonkun eläimen kanssa muodostavat oman kiehtovan kertomuksensa ja ikonografian. Käärmeet, etanat, iguaanit, kalat ja erityisesti linnut Iturbidella sisältävät Mesoamerikan alkuperäiskansojen uskomuksissa oman symboliarvonsa ja merkityksensä. Oaxacan alueella ”uskotaan”, että jokaisella ihmisellä on oma nagualinsa, henkieläimensä, joka vaikuttaa ratkaisevasti elämän käännekohdissa. Esimerkiksi Toledo suhtautuu vakavasti näihin pohjoisesta shamanismistakin tuttuihin uskomuksiin.

Iturbiden kauniit, usein teatraaliset kuvat paljastavat mysteeriä mutta peittävät samalla jotain… jotain muuta. Taiteilija toteaakin, että jokaisessa kuvassa katsoja katsoo Graciela Iturbidea aivan kuten kuvan kohdetta: yksityinen paljastaa julkista, henkilökohtainen poliittista. Ja kuvan merkitys, tulkinta jää aina viime kädessä katsojalle.

Seija Vääränen
Kirjoittaja on helsinkiläinen uskontotieteilijä ja kriitikko