Iva Vranekovic, 2008.

Visiting – Young Croatian Art Scene
MUU Galleria & Galleria FAFA, Helsinki 16.1. – 8.2.2009

Taideväellä on nykyään tapana naureskella takavuosien sosialistisen maailman taideyhteistyölle delegaatiomatkoineen ja koomisine juhlapuheineen. Mutta nythän kaikki on toisin – varsinkin kun itäblokkia ei enää ole. Vai onko sittenkään?

MUU ja Kuvataideakatemia ovat saaneet vieraakseen joukon nuoria kroatialaisia taiteilijoita. Kroatian puolella yhteistyökumppanina on toiminut kroatialainen visuaalisen alan taiteilijoiden järjestö HDLU, ja myös näyttelyn kuraattori on kroatialainen: Gordana Bralic (1980), nuori taiteilija itsekin.

Luettuani näyttelyn tiedotusmateriaalin, en mahtanut mitään sille, että vähän nauratti ja että takavuosien delegaatiomatkat tulivat välittömästi mieleeni. HDLU:n puheenjohtajan, taidehistorioitsija ja museonjohtaja Branko Franceschin (1959) sanoin: ”Gordana Bralicin erityinen tehtävä kuraattorina on ollut luoda näyttely, jonka tulisi onnistuneesti esitellä kroatialaisen modernin kuvataiteen voimaa ja vitaalisuutta suomalaiselle yleisölle.” Franceschin mukaan valittujen kahdeksan taiteilijan teoksissa ”monimuotoisuuden korkea taso on ilmiselvää”.

No, onhan se tietenkin niin, että tekstejä pitää aina kääntää paniikissa ja että paniikissa ne banaliteetitkin usein tuotetaan – kuten vaikkapa näyttelyn nimi Visiting. Varsinaiseksi teemaksihan siitä ei ainakaan ole.
Mutta on Bralicin mielessä ollut jonkinlainen tematiikkakin. Hän kertoo HDLU:n kotisivuilla (www.hdlu.hr) ihastuneensa suomalaiseen yksinkertaisuuteen ja vilpittömyyteen, ja on ilmeisesti tällä näyttelyllä halunnut tarjota meille vastalahjaksi kroatialaista yksinkertaisuutta ja vilpittömyyttä. Tai sitten hän on vain halunnut miellyttää olettamaansa suomalaista esteettistä ominaislaatua – vaikka tämähän on toki ilkeä ajatus.

Minulla on tätä kirjoittaessani muutenkin koko ajan vähän paha olo. Poliittisen korrektiuden vaatimus jyskyttää takaraivossani. Entisen sosialistisen Itä-Euroopan taidemaailmaan on vielä nykyäänkin tapana suhtautua vähän suojelevasti tai ymmärtävästi – onhan taustalla niin paljon traumaattista historiaa. Kuvioon liittyy myös paljon tekopyhyyttä: nationalismi on lännessä tapana kirota maanrakoon, mutta itäeurooppalaisille pienille kansoille se tunnutaan sallittavan helpommin. Kansalliset esiintymiset koetaan taidemaailmassa vähintäänkin epämielekkäinä, jos ei suorastaan vastenmielisinä, mutta kun on kyse vähänkin ”eksoottisemmista” – kuinkahan moni Taide-lehden lukija edes tietää, mikä on Kroatian pääkaupunki? – kansoista kuten kroaateista, on asenne aivan toinen. Kaiken ympärillä on sympaattinen aura.

Yksi mielekäs vaihtoehto on tietenkin yhteiskuntakriittisyys. Minäkin olen aina ollut vähän sosiologisesti virittäytynyt, ja siksi odotinkin kroatialaisia nykytaiteilijoita todellisuudessa vähän innokkaastikin. On nimittäin ollut kiinnostavaa nähdä, miten itäeurooppalainen taidemaailma on suhtautunut muun muassa postsovjeettisen trauman käsittelyyn uusien yhteiskuntamuotojen syntyprosessissa tai miten taide ottaa kantaa nykymaailman etnisiin ja kielellisiin ongelmiin.

Tästä näyttelystä oli kuitenkin turha etsiä näitä ulottuvuuksia. Kahdeksan nuorta kroaattia tarjosivat yhteismitattoman pläjäyksen keskinkertaista nykytaidetta. Kroatialaisesta taide-elämästä ja sen mahdollisesta erityistematiikasta ei muodostunut mitään käsitystä. Oli yksi satunnainen maalari, jolla tiedotteen mukaan oli ”poikkeukselliset maalaamisen taidot”, yksi piirtäjä, pari minimalistissävyistä – ja sellaisena varsin vanhahtavan tuntuista – veistäjää ja kaksi videoteosta, joista toinen oli cool ja esteettinen ja toinen oikein poikamainen: taiteilija oli asettunut jalkapallomaaliin torjumaan laukauksia. Muistelin koko ajan näkemääni suomalaista videoteosta, jossa taiteilija oli asettunut jääkiekkomaaliin torjumaan laukauksia. Oikein vieläkin harmittaa, kun en muista kenen teos oli kyseessä.

Olihan se tietysti hauskaa, kun Vedran Perkovin (1972) videoteokseen kuului olutkori, jota katsojat saivat käyttää hyväkseen. Se aiheutti jopa taideteoreettista pohdintaakin, kun totesin taiteilijan yrittäneen näin ratkaista nykyään niin piinaavan ongelman katsojan pysäyttämisessä liian pitkän tai tylsän videoteoksen äärelle. Melkein otin toisenkin pullon, mutta en kehdannut.

Franceschikin pohdiskeli taideteoreettisesti sitä, miten Perkovin video ”toimii erinomaisena metaforana kroatialaisten nuorten nykytaiteilijoiden tilanteelle”. Pyh, sanon minä.

Otso Kantokorpi
Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko