Bo Haglund: The Stubbhuvu Project # 4
Markus Rissanen: Constructed Landscapes
Galleria Heino, Helsinki, 10.1. – 1.2.2009

Maisemallisuus lienee se kaikista ilmeisin tarttumakohta, kun katsoja yrittää hahmottaa vähänkin vaikeammin avautuvaa kuvaa. Jo pelkkä horisontaalinen viiva tai sommittelu riittää usein herättämään maisemaan liittyviä mielleyhtymiä. Ja jos kuva ei tunnu esittävän yhtään mitään, on se helppo transformoida ”mielenmaisemaksi” – näin tuntuvat taiteilijatkin tekevän varsin usein.

Isokokoisen Galleria Heinon kahden yksityisnäyttelyn yhdistelmät ovat toisinaan hieman ongelmallisia, koska esillä olevat teokset eivät välttämättä käy kovinkaan mielekästä vuoropuhelua, vaikka ne samaan tilaan asetettuna väistämättä vaikuttavatkin toinen toisiinsa. Tuoreimmassa kattauksessa vuoropuhelun syntyä avittavat jo lehdistötiedotteet: molemmissa puhutaan maisemasta. Varsin erilaisia taiteilijoiden maisemat tosin ovat.

Kuvataideakatemiassa tohtoriopintojaan työstävä Markus Rissanen (1973) lähestyy aihettaan ymmärrettävästi varsin teoreettisesti. Ja vaikuttaa se konteksti toki katsojaankin. Kun teosten nimet ovat esimerkiksi Tiivistynyt maisema (2008) ja Laajeneva maisema (2008) ja kun tiedän, että Rissanen on tohtoroitumassa teoksillaan, katson niitä aivan eri tavalla kuin katsoisin samoja yksittäisiä teoksia vaikkapa vuosinäyttelyssä.

Täytyy myös tunnustaa, että tässä tapauksessa kontekstista on hyötyä. Vuosinäyttelyssä saattaisin tuhahtaa epäanalyyttisesti, että ”ai tää on taas tätä”, koska olen aina vähän vierastanut Rissasen tiettyä kliinisyyttä ja kylmyyttä, joihin hän voimakkailla väreillään ja selkeillä perusmuodoillaan yleensä ajautuu.

Nyt kuitenkin ryhdyn katsojana samaan purku- ja konstruointiprosessiin kuin itse tekijäkin. Ja huomaan maallikkokielellä toteavani, että ”hei, tää onkin aika kiinnostavaa”. Kun antaa Rissasen teoksille vähän aikaa, sitä huomaa ryhtyvänsä ihan tosissaan miettimään myös abstraktimpia asioita, kaksi- ja kolmiulotteisuutta, niiden esittämisen ongelmia ja konventioita, kaikkia niitä monimuotoisia asioita joita luontoon liittyvä visualisointi tuo mukanaan.

Olen aina suhtautunut taiteen tohtoriuteen kielteisesti tai vähintäänkin hieman kummeksuvasti, mutta Rissasen näyttely osoittaa kuitenkin, että kyllä kuvan rakentamisessa tutkittavaa riittää ja että taiteilijallakin saattaa olla ihan omanlainen lisänsä näihin pohdintoihin. Täytyy ehkä miettiä asiaa vielä vähän tarkemmin.

Jos Rissanen hakee vaikutteita osin pop-taiteesta, ponnistaa Bo Haglund (1963) aivan toisenlaisesta populaarikulttuurista. Maineikkaan sarjakuvatuotantonsa kautta hänellä on tuntuma siihen, mitä pop-taide aikoinaan vain tavoitteli: siihen että taidettakin voi diggailla kuten vaikkapa rockia. Sarjakuvien piirtämisen lisäksi Haglundilla on kuitenkin ollut rinnalla ”vakavampi” ura taidemaalarina. Olen kuullut joidenkin kollegoiden nimittävän Haglundia ”liian koristeelliseksi”.

On tavallaan ymmärrettävää, että sarjakuvahahmo Stubbhuvun (Kantopää) tuominen osaksi vakavampaa maalaustaidetta saattaa ärsyttää modernismin sisäistetyn herruuden kautta taidetta lähestyvää katsojaa, mutta eikö se toisaalta kiinnitä teokset aidosti ympäröivään yhteiskuntaansa, jota taide kuitenkin aina heijastelee – ollaan sitten marxilaisia tai ei. Samaa heijastumaa on Haglundin muukin rekvisiitta: matalan horisonttiviivan yllä väliin painostavastikin makaava avaruus rakentuu Internetin virtuaalimaailman tekstimassojen fragmenteista. Joitain Haglundin tähtiavaruuksien karttoja voi myös tarkastella kuin havaintopsykologian testitauluina.

Haglundin keskeinen problematiikkaa liittyy epäilemättä ihmisen eksistenssiin, ja hänen teoksiaan voi hyvällä syyllä katsoa kuin vaikkapa Camus’ta lukien ja omaa paikkaansa maailmassa miettien. Syntyykö palasista hahmo ja minkälainen se on? Ja miten sitä pitäisi lukea?
Lopulta Haglundin ja Rissasten teosten välillä syntyi ainakin minun mielessäni jopa aito vuoropuhelu. Rissasen tavoin myös Haglund tutkailee erilaisia purku- ja konstruointiprosesseja yhdistäessään kosmista ja sähköistä avaruutta ja niiden vuorovaikutusta.

Otso Kantokorpi
Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko