Tulosta sivuArvokas kuusikymmenluku

Arvokas kuusikymmenluku

Kokonainen vuosikymmen Taide-lehteä silmäilemällä


Untitled-22


Ihmisen tuntuu olevan kiusallisen helppo ajatella maailmaa kymmenvuotiskausina, keinotekoisesti rajautuvina ajanjaksoina, joista sitten hyvin pian muodostuu ajattelua määrittävä käsite. Ei tarvitse sanoa kuin kuusikymmenlukulaisuus, ja kaikki jo näkevät tiettyjä asioita silmissään. Mutta aikakausi on kai aina erilainen ja rikkaampi kuin mielikuva siitä.

Taide-lehden toimitukseen kokoontuu tämän vuoden aikana pieni porukka ihmisiä katsomaan vanhojen Taide-lehtien kautta sitä, miltä eri vuosikymmenet näyttävät.

Jorma Hautala ja Denise Ziegler ja Taide-lehden nykyinen päätoimittaja Pessi Rautio virittivät ajatuksensa 1960-lukuun. Hautala opiskeli 60-luvulla ja tuli Taidemaalariliiton jäseneksi 1968, mutta oli jo tuolloin pitkään seurannut Taide-lehteä. Ziegler syntyi 1965 Sveitsissä, jossa opiskeli taidetta, ja muutti 90-luvun alussa Suomeen, jossa on siitä lähtien asunut.

Rautio: Mitä jäi mieleen 60-luvun Taide-lehtiä selatessa?

Ziegler: Näissä oli aina yhteenvedot sisällöstä eri kielillä, ranskaksi, saksaksi, englanniksi ja jopa italiaksi. Käännettynä oli yleensä pääkirjoituksia. Ilmeisesti haluttiin suuntautua myös ulkomaille. Todella paljon jutuissa hehkuu Ranskan taiteen ihailu, mikä tuntuu ehkä vähän erikoiselta.

Rautio: Taide-lehden ensimmäisessä näytenumerossa määriteltiin yhdeksi lehden tehtäväksi juuri ”saattaa maamme taiteilijain pyrkimykset yleiseen tietoisuuteen, ei ainoastaan omassa maassamme, vaan myös rajojemme ulkopuolella”. Ajatus taiteen kansainvälistymisestä oli siis jo tuolloin kovasti esillä.

Hautala: Ehkä tämä liittyi siihen, että taiteen koettiin olevan vähän jäljessä. Ensimmäinen isompi kansainvälistymisen tapahtuma oli ARS 61-näyttely. Taiteilijoista monet kävivät sodan jälkeen juuri Ranskassa tai Italiassa ainakin lyhyellä opintomatkalla, ne olivat ne tärkeimmät taidemaat. Englannin kieli ja amerikkalainen taide eivät olleet niin tärkeitä, mitä minäkin vähän ihmettelin. Muistan kuinka lehden päätoimittaja Erkki Koponen kirjoitti melko varhain Moderna museetissa olleesta Pollock-näyttelystä positiivisesti kyllä, mutta vähän varovaisesti ja ihmetellen.

Ziegler: Lehti on kyllä selkeästi taitettu. Selkeästi tekstisivut on tekstisivuja, ja sitten on tällaisia näyttelykatsauksia, joissa taide on esitelty vain kuvien kautta, ilman tekstiä.

Hautala: Layout kertoo kyllä ajastaan. Se on modernistista estetiikkaa, tekstille on jätetty paljon väljää tilaa sivulle, ja kirjoittajan nimi on harkitussa paikassa tyhjällä alueella. Aukeama on vähän kuin kokonaistaideteos. Minusta kuvan käyttö ja kaikki rinnastuu 50-60 -lukujen designin esittämisen estetiikkaan

Rautio: Nämä kyllä näyttävät hienommilta kuin monet muut myöhemmät vuosikymmenet, jotka eivät ole aina kestäneet aikaa yhtä hyvin.
Ziegler: On myös erikoista, että lehdessä juoksee sivunumerointi neljän vuosittaisen lehden läpi. On selvästi ajateltu, että nämä säästetään sitten kirjahyllyssä yhtenä kokonaisuutena.

Untitled-4

Rautio: Minusta tuntuu, että jos aikaa väkisin jakaa vuosikymmeniin, niin juuri 60-luvun eri päät olivat kuvataiteessa eniten erilaisia. Sen näkee kun vertaa näiden lehtien kuvia. Alussa teokset nojasivat selvästi vanhaan perinteeseen, vuosikymmenen lopussa alkoi olla jo kaikenlaista merkillisempää tyyliä, kannessakin Juhana Blomstedtin abstrakteja maalauksia tai Raimo Kanervan melkein postmodernin näköisiä kuvakoosteita. Lehden graafinen tyyli ja kirjoittamisen tapa oli kuitenkin koko kauden melko yhteinen.

Hautala: Muistan että 60-luvun alussa Suomen Taiteilijaseura piti tätä julkaisuaan vähän edustuslehtenä. Olikin niin, että jos meni vaikka hammaslääkäriin, niin siellä oli Taide-lehti odotushuoneessa. Se oli selvästi myös ajateltu selailtavaksi. Nyt on vaikea ajatella, että Taide-lehteä selailtaisiin sellaisissa paikoissa.

Rautio: Taide koettiin kai tuolloin ihan yleisesti arvokkaaksi ja statusta tuovaksi asiaksi.

Rautio: Informalismiahan on kai pidetty sellaisena pienenä hetkenä, kun Suomen taide pääsi ensi kertaa kansainvälisen taiteen uusien virtausten kyytiin.

Hautala: Aina ei oltu ihan ajassa kiinni, mutta välillä. Muistan sen että Juhani Harri kirjoitti jo 1964 oivaltavasti Pop-taiteesta, että se on luonteeltaan viileän toteavaa, eikä niin kuin täällä enimmäkseen ajateltiin, että se on epäkohtia kriittisesti kuvaavaa.

Rautio: Pop-taiteesta ei kuitenkaan sen lisäksi ole kovin paljon juttuja. Malmön juuri avatun Moderna museetin kokoelmanäyttely esittelee 60-lukua, ja siinä on popilla vahva asema. Samoin Tallinnan Kumun pop-näyttely on osittain 60-lukua. Pop-taide taitaa helposti assosioitua 60-luvun kuvaksi, mutta näitä lehtiä katsomalla tuo aika näyttää jotenkin toiselta.

Ziegler: Minut yllätti joku varhainen juttu kineetikoista, Ruutsalosta ja Osmo Valtosesta, jotka ovat nyt taas olleet paljon joka paikassa esillä – ja sitten jutussa puhuttiin kuitenkin taiteilijoiden sosiaaliturvasta.

Rautio: Kielihän näissä lehdissä on nykysilmään yleensä hyvin ylätyylistä ja luennoivaa. Oliko sitä vaikea lukea?

Ziegler: Minulle oli joku termi vaikea tai uusi, kuten taiteilija ”kulttuurityöntekijänä”.

Hautala: Taistolaiset käyttivät tätä termiä itsestään 70-luvun alussa.

Rautio: Mutta se onkin jo 60-luvun alusta! Se kertoo kai osaltaan siitä, että taiteilijoiden ammatillista statusta alettiin painottaa. Monta juttua alkaa olla myös siitä, kuinka taiteilijataloja alettiin rakentaa, apurahoituksen mahdollisuuksista puhutaan. Yhteiskunta varmaan myös ryhtyi tukemaan taiteilijaa muutenkin kuin kilpailujen ja palkintojen muodossa.

Ziegler: Kuitenkin minusta oli oikeastaan miellyttävää lukea tuon ajan tekstiä. Kun sen tyylin tajuaa ja osaa nähdä sen läpi, voi keskittyä niihin asioihin, joista puhutaan. Nykyään on usein niin monenlaista kielellä kikkailua ja erilaisia tyylejä, että pitää ensin yrittää selvittää, mikä on kirjoittajan asenne asiaa kohtaan ja vasta sitten voi yrittää päästä kiinni puhuttavaan asiaan.

Hautala: Niin, minuakin ärsyttää joskus nykyisten kirjoittajien ikioma terminologia, joka täytyy yrittää selvittää. Yleiskielisyydessä on paljon hyvää.

Ziegler: Minulle 60-luvun alkupuoli näytti vieraammalta, lehdissä oli paljon sellaisia juttutyyppejä, jotka tuntuivat oudoilta, kuten ”Taiteemme alkulähteiltä”, jossa esiteltiin Egyptin taidetta. Oliko niin, että lehti oli niin elegantti, että nämä egyptiläiset veistokset vain näyttivät kuvissa niin hienoilta, ja siksi niistä tehtiin juttu?  Mutta myös esimerkiksi uskonnollista taidetta esiteltiin isosti, sellaiseen henkeen että sen vain kuuluu olla esillä, samaan tapaan kuin klassisen taiteen.

Hautala: Hyvä huomio. Tuolloin oli varmaan paljon valistushenkisyyttä, pyrittiin opettamaan taiteen historiaa. Joka lehdessä oli jotakin yleistä, esimerkiksi renessanssin tai antiikin taiteesta. Nämä toimituskunnan jäsenet olivat yleensä jo vähän vanhempia herroja, jotka olivat olleet aktiivisia jo ennen sotia ja tietty kansanvalistuksen ajatus oli kai tärkeä. Jorma Tissari oli juristi. Siellä oli myös näköjään eri alojen modernisteja kuten Marja-Liisa Vartio. Luulen että 60-luvun alun toimituskunta halusi kovasti ottaa ajasta kiinni, kun huomattiin että sodan jälkeen oltiin vuodessa nolla. Kansalliset ja nationalistiset myytit aiottiin kumota ja avata uudestaan ikkunat auki Eurooppaan.

Ziegler: Tässä on hyvä artikkeli, jossa sanotaan ihan suoraan, että kyllä näitä patsaita on jo riittävästi, näitä ukkeleita riittää, ja että esittävä on passé. Muitakin jännittäviä asioita huomasin. Tässä vuoden 1961 numerossa 4 oli juttu kuvan kanssa Rodin-puistosta jossa on uusia kansainvälisiä veistoksia. Ja vuosi sen jälkeen esiteltiin Sibelius-monumenttikilpailun voittaja. Se näyttää ihan kopiolta. Ja sitten tämän ”Tapahtumia”-palstan logo on samanlainen ”dynaaminen” pystysuora sommitelma. Mutta sitten oli esimerkiksi juttu kuinka Helsingin Hietalahdessa oleva Matti Hauptin Rodin-kopion kaltainen veistos on lehden mukaan aivan tuomittava.

Hautala: Joo, sitä ei hyväksytty ollenkaan. Minäkin olin sitä opiskeluaikana kaatamassa, mutta se oli niin vahvasti pultattu, että ei se mennyt nurin.

Hautala: Sibelius-monumentista puhuttiin siihen aikaan, kuinka jokainen arkkitehtiopiskelija teki mehupilleistä sellaisia harjoituksia.

Ziegler: Tai olen kuullut että sellaisia tehtiin täällä kouluissa vessapaperirullista.

Hautala: Voi kuinka me inhottiin noita kvasi-abstrakteja töitä. Ne olivat juuri niitä pahimpia, kun joku oikein yrittää olla abstrakti. Että ”abstrahoidaan”, eikä lähdetä liikkeelle abstraktista ajattelusta. Ehkä lehdessä oli pappamaista asennetta. Me, nuori porukka, perustettiin 60-luvun lopulla oikeastaan vastalehti Taiteelle, Iris. Siinä käsiteltiin taiteen ajankohtaisia virtauksia ja taiteen yhteiskunnallista asemaa, kun Taiteessa kuvataide käsitettiin erillisenä alueena. Iriksen kustannusrakenne oli kuitenkin sellainen, että ei se voinut kestää, kun sitä tehtiin lähinnä talkootyönä. Sitten Taide-lehtikin muuttui 70-luvulle tultaessa ajankohtaisemmaksi.

Ziegler: Tämä oli minusta hauska, tämä Sam Vannin melkein tieteellinen kuva-analyysi  Fra Angelicon maalauksesta vuoden 1961numerossa 1. Toisessa jutussa mainitaan että ensimmäinen ihminen lensi avaruudessa, ja sitten on näitä mobileita ja kineettistä taidetta.

Rautio: Todella, tällaisesta teknisyydestä innostuttiin. Minusta on yllättävä sitten tämä Kvadriennaali-ajatus, joka tulee kovasti esille ihan lehden alusta asti, että järjestettäisiin joka neljäs vuosi merkittävä kansainvälinen nykytaiteen näyttely Suomessa. Lehteen oli organisoitu oikein kiertohaastattelu jossa kysyttiin monien merkittävien herrojen näkemystä asiasta, ja kaikki olivat myötämielisiä. Sitten 1961 jo tulikin tämä ensimmäinen ARS-näyttely. Kansainvälisen taiteen ”kiinniottaminen” ja toisaalta Suomen taiteen näkyminen ulkomailla oli iso huolen aihe jo tuolloin.

Ziegler: On myös kiinnostavaa, kuinka sen lisäksi lehdissä oli säännöllisesti huolellisia katsauksia Suomen eri kaupunkien taidetilanteeseen.

Rautio: On myös jännä, kuinka pian informalismia ruvettiin kritisoimaan. Kun se oli vuosien 1958 ja 1960 Venetsian biennaalien myötä lyönyt isosti läpi Suomessakin, niin jo vuoden -63 ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa sitä kritiikittömästi ylistävät arvostelut tuomittiin.
Minusta oli hauskaa myös, kuinka vuonna -65 jo kirjoitettiin pääkirjoituksessa, että näyttelyitä alkaa olla liikaa. Ikään kuin tilanne alkaisi olla sellainen, että kaikkea ei ennätä nähdä. Kuitenkin tuolloin on varmaan ollut aika lailla vähemmän näyttelyitä kuin nyt.

Hautala: Se on totta. Koulupoikana jostain näyttelystä saattoi keskustella pari viikkoa. Nyt jos aikoo seurata edes Helsingin kaikki näyttelyt, kyllä se työstä käy.

Untitled-3

Ziegler: Yksi sana, mitä ei enää käytetä, oli ”monumentaalitaide”, minkä ongelmia tässä ylpeästi käsitellään. Mutta jo vuonna 1965 jutussa jo kysyttiin ihmisiltä, mitä mieltä he ovat julkisesta taiteesta, kun sitä ennen julkisia teoksia oli vaadittu vähän rutiininomaisesti, ilman että kysyttäisiin mitä asioita sillä tuetaan. Tässä näkyy jonkinlainen ajattelutavan muutos.

Hautala: Heti 1970-luvun alussa sanasta monumentti tuli vähän epämiellyttävä.

Ziegler: Mikä oli Valtion taidekilpailu? Tässä ei ole tekstiä, vaan vain kuvia näyttelystä.

Hautala: Se oli vapaaseen tarjontaan perustuva näyttely, josta jury valitsi teokset. Se ei sitten instituutiona toiminut, ja lopetettiin. Taidekilpailuja oli kyllä 60-luvulla paljon enemmän kuin nyt. Julkisessa taiteessa ne olivat yleensä joko kuvanveisto- tai seinämaalauskilpailuja. Nythän tilataan enemmän suoraan taiteilijoilta, prosenttirahaperiaatteella. Kyllähän jo tuolloin jury kyllä usein tunnisti kilpailijan tyylin perusteella, että saataisiin sopiva tekijä. Mutta ”virheitäkin” tapahtui, kun esimerkiksi pakinoitsija Origo, eli Jouni Lompolo, joka oli vielä nuori tuntematon arkkitehtiylioppilas, palkittiin taidekilpailuissa.

Ziegler: Taiteilijatkin ovat aina kuvissa huolellisesti pukeutuneita, kuin ylioppilaskuvassa.

Hautala: Silloin oli aina puku päällä ja sitten kun tehtiin töitä laitettiin päälle valkea työtakki. Kyllä koko 60-luku näyttää lehden kautta kaksijakoiselta, yritettiin rakentaa suhde ”menneen arvokkaaseen” ja ”jännittävän tulevaisuuden” taiteeseen.

Ziegler: Taidehistorioitsijat ja muut hienot herrat esittelivät taiteilijoita. Kirjoittajan piti olla arvovaltainen. Kuka on esimerkiksi tämä E. J. Vehmas?

Hautala: Vaikutusvaltainen kriitikko ja samaan aikaan Ateneumin taidemuseon merkittävä apulaisintendentti. Hän juuri näki informalismissa kansainvälisen vastineen suomalaiselle maalausperinteelle. Tälle ajatukselle konstruktivistit sitten antoivat haisevan vastalauseensa. Vehmas myös koulutti museoammattilaisia, jotka olivatkin pitkään taidevaikuttajia, näitä Unto Pusa sitten kutsui ”helmikanoiksi”. Se on väärin, että tämä sana laitetaan Olle Mallanderin suuhun, Pusalta se tuli alkuaan. Taiteilijakirjoittajia oli vähän verrattuna siihen kuinka paljon heitä nykyään Taide-lehdessäkin on; voi sanoa että melkein kaikki sellaiset olivat Ateneumin opettajia.

Ziegler: Mainoksiahan näissä lehdissä oli aika vähän, mutta jännittävää on, että on esimerkiksi pankit esittelevät niissä taidekokoelmaansa tai seinämaalauksiaan. Myös niiden mainoslauseet liittyvät usein taiteeseen.

Hautala: Vaikuttaa siltä, että pankit ja vakuutusyhtiöt yrittävät nykyään lähinnä päästä eroon kokoelmistaan. Ne säilyttävät vain jonkin Schjerfbeckin tai Gallen-Kallelan, jos sellainen sattuu olemaan.

Untitled-12

Rautio: Osaatko verrata tätä Sveitsin 60-lukuun?

Ziegler: Ainoa sveitsiläinen jonka löysin lehdistä, oli Tinguely. Minun opettajani olivat 60-lukulaisia, mutta enemmän heillä oli minimalismin ja käsitetaiteen oppeja. Luulen että Sveitsissä oli enemmän esillä uutta taidetta Amerikasta ja Arte Poveraa Italiasta. Tämä Ranskan ihailu Suomessa tuntuu ehkä siksi niin oudolta, kun se oli meillä ihan siinä vieressä. Ne tekivät sitä omaansa, eikä siihen tarvinnut niin ottaa kantaa. Ja sitten hirveän tärkeä oli Beuys, jonka kaikki sanat oli minun opettajilleni melkein kultaa. Minä oikeastaan inhosin koko Beuysia. Huopa oli muka vain Beuysin materiaali. Sitä vastaan me opiskelijat sitten kapinoitiin niinkin, että ajateltiin, että kaikki tekisivät teoksen huovasta.

Hautala: Tosiaan, kaikki varmaan kapinoivat nuorena juuri sitä vastaan, mikä on silloin opetuksessa vallalla. Kun lehteä katsoo, se laahaa kyllä jäljessä siitä, mikä oli elävintä. Ehkä muut kulttuurin alueet olivat 60-luvulla yleisesti kiinnostavampia ja kokeilevampia. Esimerkiksi Jyväskylän kesä oli paikka, jossa uusi musiikki, runous ja elokuva ja happeningit näkyivät. Sitä taiteiden välisyyttä ei näe näissä lehdissä, eikä populaarikulttuurin voimakasta tuloa: M. A. Nummiset ynnä muut.  Ei oikein voi ajatella että näissä lehdissä olisi ollut esimerkiksi sarjakuvaa.

Ziegler: Tässä kuusikymmenluvussa näytti olevan arvokkuus pääosassa.

Hautala: Varmaan 1960-luku on jo niin etäällä, että sitä oli helppo pohtia. luulisin että myöhemmistä vuosikymmenistä keskustellaan paljon fanaattisemmin ja kiihkeämmin.

Pessi Rautio

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä