Tulosta sivuArtikkelit 1-11

Sami-Pennanen2
Sami Pennanen, Non sequitur. Installaatio; sekatekniikka, piirros, maalaus, grafiikka, 2011.

Pientä isoksi

Graafikoiden juhlanäyttelyssä kaikki ei ole painettua

 

Kun tehdään näyttely, jossa kysytään mitä grafiikka voisi olla nyt, mutta jossa ei kaikki kuitenkaan ole grafiikkaa, niin tilanne on outo, mutta nykyajalle tyypillinen.


Suomen taidegraafikoiden liitto halusi juhlistaa 80-vuotista olemassaoloa vähän oudosti nimetyllä juhlanäyttelyllä Murrosikä Salon taidemuseossa. Tällainen juhlanäyttely on vaikea asia aikana, jolloin työkalulähtöinen ryhmittely on jo ollut pitkään vähän epäkurantti taiteilijoiden ja taiteen lajittelun tapa. Väljyyden tielle tässä lähdettiin, tekniikan rajoista ulospäin. Kuraattoriksi valittiin ”ulkopuolinen” valokuvaaja Stefan Bremer eikä näyttelyn valinnan kriteerinä pidetty liittoon kuulumista.


Niinpä näyttelyssä on näyttävyyttä, raikkautta, nykytaiteellisuutta, perinteistä laatua ja riittävä ripaus dynaamista jakomielisyyttä: se välillä ikään kuin yrittää näyttää että unohtakaa grafiikkaan liittyvät kliseet, ja se silti, jollakin tavalla, yrittää kovasti selvittää sitä, millä tavoin juuri grafiikka nyt voi ylipäätään olla olemassa.


Kuraattori Bremer näkee viivan käytön yhdistävänä lankana näyttelyn hyvinkin erilaisten teosten välillä. Viiva ja piirtäminen, kuvataiteen alkujuuret, lienevätkin grafiikan ydintä. Mutta ei se sittenkään aivan selvänä johtotähtenä näyttelyssä näy. Onhan grafiikka luonteeltaan myös painamista, jäljen jättämistä, kopiota, Se näkyy näyttelyssä vaikkapa Hannamari Matikaisen ja Krister Gråhnin yhteisteoksissa, silikonivedoksissa jotka ovat kuin suoria vedoksia maailmasta – luonnollista kokoa. Ei viivasta tietoakaan. Samoin niinkin perinnetietoinen alan taiteilija, kuin metalligrafiikan oppikirjankin kirjoittanut Tuula Lehtinen, tekee työn jossa posliinisille kengille on vedostettu vanhoja valokuvia silkkipainolla. Ei siinä piirtämistä ole, painamista ja muistoon painumista kyllä.


Kenties juuri grafiikan muistomaisuus, jokin sen luonteessa (tai paremminkin sille muodostuneissa käytännöissä) oleva muistoista näkyväksi painuneen hiljaisen kuvan luonne on ollut osasyy siihen, johon Bremerkin viittasi sanoessaan, että grafiikka on ”jäänyt jalkoihin nykyajan taidevyöryssä”. Näin kai on. On vaikea  muistaa milloin merkittävässä biennaalissa tai muussa taidekeskustelun painopisteisiin pamauttelevassa nykytaidenäyttelyssä on ollut taidegrafiikan keinoin tehtyjä teoksia. Olisiko kaksikymmentäluvulla? Entäpä missä ovat ne ”kansainvälisen tason” graafikkotähdet, joiden yksityisnäyttelyistä suurimmat museot taistelevat?

 

On installoiduttava


Grafiikka suureni ja värillistyi 80-luvulla, aikakautta luonnehtineen maalaustaiteen vanavedessä. Nyt näyttelyilmasto taas on sellainen, että tällaisessa juhlanäyttelyssä, jonka on syytä kuitenkin näyttää taiteenlajin voima, näyttävyydenkaipuu alkaa vallita: kokoa on saatava, on installoiduttava huoneen mittoihin.


Niinpä Salon taidemuseon yhtä salia hallitsee Jaakko Rönkön suoraan seinään tehty viiva-abstraktio. Se on iso. Toinen, käytetympi taktiikka on tehdä installaatio, laittaa pienestä moneksi, niin että seinä peittyy. Koska elementtejä on oltava todella paljon, syntyy teoksiin ensyklopedian tuntu, ajatus että kokonainen maailma hahmottuu. Graafisella työskentelyllä on sentään mahdollista näyttää laajan kuvavalikoiman kautta syntyvä monipuolisuus.


Tällaisen taiteellisen tietokuvakirjan rakenneperuste on tietysti useimmiten henkilökohtainen maailmanhahmotusyritys objektiivisuuden asemesta. Reijo Kärkkäinen piirtelee ja riipustelee tekstejä seinän täydeltä undergroundsarjakuvamaisen kuvakulttuurin hengessä. Katsottavaksi ja tulkittavaksi ilmenee juuri Kärkkäisen tapa suhtautua maailmaan, ei maailma sinänsä.


Nuori Sami Pennanen on samanhenkinen, kuvahahmotuksellisessa briljanssissaan aivan rajattoman tuntuinen, vaikka hän lähtökohtansa graffitikulttuurissa ja uudemman popmusiikin graafisissa tyyleissä näyttääkin. Kuvallisten huomioiden, vitsien ja löytöretkien määrä on hurja. Pennanen miltei halveksii yksittäistä kuvaansa tällä satojen kuvien vyöryllään, vaikka mitään syytä siihen ei olisi. Kokonaisuus on riemukas, mutta jotenkin yhteiskunnallisesti äkäinen – ja onpa kuvaseinän edessä vielä installaation kolmiulotteinen osakin: realistisen oloinen  koditon kojussaan. Tällainen yhteiskunnallinen taiteen aihepiiri saa seurakseen miltei ylimielisen kuvallisen voimannäytön tunnun ja sen mukana tulevan vahvan, mutta rehellisen epätietoisen asenteen, joten se ei tunnu lainkaan teennäiseltä, ”tendenssimäiseltä”. Se hämmentää ja lopulta panee kysymään sen klassisen hyvän kysymyksen: miksi tämä on näin? 


Sami-Pennanen4
Sami Pennanen, Non sequitur. Installaatio; sekatekniikka, piirros, maalaus, grafiikka, 2011.

Täsmällisemminkin luokittelevia ensyklopedioita näyttelyssä on; hienoja nekin. Riitta Rönkkö on tehnyt akryylilevyille valolla piirretyllä viivalla ison valikon erityyppisistä kuvista, kuin kaavioina tästä maailmasta, mukana on niin ylhäisen koristeellista – mitä lie alkueläimiä – kuin myös alhaisia tiskipöydän röykkiöitä. Eeva Tiisala on rakentanut seinän täydeltä niitä hänelle ominaisia piirroksiaan ahdistukseen käpertyvistä ihmisolioista. Kun niitä on tällainen valtava valikoima yhdessä nähtävillä, vieläpä niin, että hän on ryhmitellyt niitä pienimmistä, häviävimmiksi puristuneimmista isompiin, painavammin kipeisiin, niin teoksen väite ihmisen yhteisestä osasta tulee ilman muuta vielä vahvemmaksi kuin yksittäisten kuvien kautta.


Pilvi Ojala on tehnyt installaation pienistä piirroksista hänkin, tyyli on tosin kuivakkaan dokumentoiva, ja aiheena ovat eläimet, kuvattuna kuin vanhassa eläintieteen kirjassa. Ajatuksellinen ele ei sinänsä ole monimutkainen, mutta kiinnostavaa on se, että tämä eläinaihe tuntuu jo sinällään riittävän. Tällainen pyrkimys ymmärtää eläimen kuvan silkan toistamisenkin kautta jotakin ihmisen osasta alkaa kyllä olla nykytaiteessa eräs aivan selvä linja.


Mutta oireellista on, että yksikään näistä isoista teoksista ei ole grafiikkaa siinä mielessä että niissä jotakin monistettaisiin laatalla jollekin pinnalle. Nämä ovat ”uniikkitöiden” koosteita. Ei tahdo löytyä kuvaa, joka olisi toistamisen arvoinen, kuvia tulee aina vain uusia.


Painavimmat taiteilijat


Näyttely ei kuitenkaan suorastaan syrji perinteisin grafiikan tekniikoin tehtyjä töitä. Esillä on monenlaista, kaikki kyllä kiinnostavaa, niin että tuntuu että jokaiselle on jotakin. Painamisen kauttakin syntyy ovelaa. Annu Vertanen on tehnyt omintakeista kuultokonstruktivismia japaninpaperille: puupiirroksella tehdyt lenkkiketjut näkyvät ja kuultavat toistensa läpi ja muodostavat konstruktiivisen kuvan joka ei toimi perinteisesti vain yhdessä kaksiulotteisessa tasossa vaan useissa päällekkäisissä. Tässä on aidon innovaation tuntua.

Jotkin Ari Pelkosen puupiirrokset taas ovat kuvallisesti iskevän tehokkaita, vailla grafiikkaan yhdistettyä sisäänpäinkääntyneisyyttä – aivan kuin luotuja esimerkiksi tämän näyttelyn julisteen kuvaksi.


Annu-VertanenOikaistu
Annu Vertanen, Totuudellisia kuvauksia. 6-osainen puupiirrosinstallaatio, japaninpaperi.

Kaisu Sirviö tekee ihan tyylipuhdasta maalauksellista litografiaa, kuvia kuin kiinalaisista tussimaalauksista, tai ainakin sävyllisesti täyteläistä, omalla aavistuksen sievällä tavallaan näyttävää. Sanna Pappila, kaiketi taiteilijoista nuorin, Kankaanpäässä vielä opiskeleva, on yllättävästi perinteisemmästä päästä monotypioineen. Hyviä ja elegantteja kuvia, vähän merkillisiäkin: abstraktioita, jotka tuntuvat eroottisilta. Antti Ratalahti mezzotintoineen taitaa olla näyttelyn klassisimpia graafikkoja: pienehköjä kuvia, raunioromantiikkaa, jossa on se hiljaisuus ja kaipuu.


Näyttely on kaikkineen kuitenkin hyvä grafiikan näyttely, mutta ehdottomasti vierailun arvoinen ihan ”silkkana” taidenäyttelynäkin. Suuria eleitä siis on riittävästi näyttelykokemusta rytmittämään.

Ehkä kuitenkin tästä näyttelystä huolimatta on hyvä muistaa ja hyväksyä, että grafiikka suurimmalta osaltaan kuitenkin kai yhä elelee omaa elämäänsä biennaalimaailman ulkopuolella intiiminä, kotiin hankittavana, henkilökohtaisen suhteen taiteena. Sellaisena, jota ei heti tule ajatelleeksi luonteenomaisesti räiskyvänä pääkonttorin imagotekijänä tai jyrisevän painavien aktivististen taideväitteiden esittäjänä, mutta joka ei ole sen vuoksi mitenkään mitättömämpää.


Grafiikan on sitten kai tarpeen vaatiessa, isoihin näyttelyihin lähtiessä isonnettava itseään, mutta kuitenkin silloinkin loppujen lopuksi tehtävä – aivan kuin lähetyskäskynään – oletetun perusluonteensa mukaisesti: Pientä isoksi moneudella. Mutta on kai olemassa vielä toinenkin tie, joka voisi toimia, ja josta parhaiten näyttelyssä muistuttaa Maija Albrecht. Voi tehdä sittenkin ihan pienenpieniä kuvia, ihan hirmuisen pikkutarkasti kuivaneulalla, ihan pikkuruikkuisista aiheista kuten kasveista ja silmistä. Ja silti ne voivat olla hyvinkin iso juttu.

 

Pessi Rautio

 

Murrosikä, Suomen taidegraafikoiden 80-vuotisjuhlanäyttely, Salon taidemuseo, 22.1. – 20.3.2011


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä