Tulosta sivuKritiikit 1-11

18.2.2011 9.00

Kyklooppi valvoo Tukholmaa - Dan Wolgers

WolgersDan Wolgersin Torso on veistoksena mielenkiintoinen, koska sen idea hahmottuu ainoastaan yhdestä suunnasta katsoen. Toisin sanoen se toimii kuin kaksiulotteinen kuva, eikä kolmiulotteinen kappale.

Wolgers
Dan Wolgers: Torso.

Kyklooppi valvoo Tukholmaa

 

Dan Wolgersin (1955) Torso on veistoksena mielenkiintoinen, koska sen idea hahmottuu ainoastaan yhdestä suunnasta katsoen. Toisin sanoen se toimii kuin kaksiulotteinen kuva, eikä kolmiulotteinen kappale. Tukholman uuden Valokuvamuseon edessä oleva 2,7 metriä korkea pronssiveistos esittää päätä, jossa toinen silmä ja yksi korva muodostavat esittävimmät elementit. Kullattu silmä on suuntautunut kohti kaupungin siluettia, kun taas Fotografiskan rakennus on lähinnä veistoksen tausta.


Millaisia mielikuvia Wolgersin teos herättää? Onko se valvova silmä, myyttinen olento, majakka vai kalliolta tipahtanut järkäle? Takaapäin katsottuna lumipyryisenä päivänä Torso on kuin jättimäinen peruna. Se, että veistoksen voi hahmottaa vain yhdestä suunnasta, on kiinnostavaa, ja on vaikea sanoa kuinka onnistunut ratkaisu on kyseessä.


Periaatteessa ”kulissinomaisuus” on kiehtovaa, mutta on aina vaikea sanoa, kuinka hyvin ratkaisu kantaa pidemmän päälle. Julkisessa taiteessahan teos joutuu kamppailemaan aikaa vastaan, sillä monet aluksi jännittäviltä näyttävät teokset muuttuvat ajan kuluessa näkymättömiksi, vaikkei niissä olisikaan mitään vikaa. Joistakin taas tulee sellaisia, että niiden katoaminen kaupunkikuvasta herättäisi käytännöllisesti katsoen jokaisen kaupungilla liikkujan.


Toinen kutkuttava seikka Torsossa on se, miten se flirttailee klassismin ja ruotsalaisen taidehistorian kanssa. Veistoksen linjoissa ja ratkaisuissa on piirteitä, jotka muistuttavat Carl Millesista (1875–1955), joka on kuitenkin ruotsalaisen modernismin suuri klassikko. Suomen kontekstissa nykyveistäjä sävyttäisi teoksensa muistuttamaan Wäinö Aaltosta, ja moista en vähässä kummassa usko näkeväni. Onko ruotsalainen taideilmapiiri tässä suhteessa ironisempi tai

vapautuneempi?


Oli miten oli, klassismilla leikittely herättää positiivisia mielikuvia, ja teoksen ambivalenssi korostuu tästä syystä entisestään.

Ambivalenssilla tarkoitan sitä että on vaikea päättää, onko Torso hyväntuulinen satuolento vai painostava Isoveli, jonka katseelta ei pääse pakoon. Vastaavankaltaista emotionaalista epämääräisyyttä voisi Helsingissä sekoittua Maailmanrauhaan tai Mannerheimin patsaaseen. Miten hahmottaa teoksen ideologinen pääviesti?


Wolgersin kohdalla Torson häilyvyys ei liene sattumaa tai vahinko, sillä hän on jo 1980-luvulta saakka nostanut säännönmukaisesti esiin dadaistisen tradition, jossa katsoja joutuu arvioimaan uudelleen ajatuksiaan taiteesta ja sen roolista. Tässä suhteessa Torson suomalaiseksi rinnakkaisteokseksi nouseekin Pekka Jylhän Odotus (2010), joka saa monen katsojan pasmat sekaisin riemukkaalla ärsyttävyydellään. Molemmat teokset vahvistavat sen, että taiteessa täytyy olla aina aineksia, jotka eivät päästä helpolla.


Juha-Heikki Tihinen


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä