Tulosta sivuTalvisia tarinoita

9429Patineur Bertrand Andrieu
Pierre Maximilien Delafontaine, Luistelija (Bertrand Andrieu), 1798. Öljy kankaalle.

Talvisia tarinoita Itävallan tyyliin 


Talveakaan ei taiteessa kuvattu, ennen kuin oli keksitty että sellaistakin voi tehdä.


Wienin Kunsthistorisches Museumin Wintermärchen eli Talvinen tarina on komea kokonaisuus, joka hahmottelee länsimaisen talvikuvaston historiaa. Nimi viittaa muun muassa saksalaisrunoilija Heinrich Heinen (1797-1856) 1844 julkaisemaan satiiriseen runoelmaan. Heinen runouden suuriin ihailijoihin kuului myös Elisabeth Baijerilainen (1837-1898), myös Sissinä tunnettu Itävalta-Unkarin keisarinna, joten näyttelyn nimestä tulee monitahoinen viittausten verkosto. Näyttelyn materiaalisena lähtökohtana ovat selkeästi Taidehistoriallisen museon kokoelmien painottuminen, mutta kokoelman ulkopuolisia teoksia on myös koottu runsaasti. Museon kuuluisimpiin aarteisiin kuuluva, Lars von Trierin (1956) Melancholia-elokuvastakin (2011) tuttu Pieter Brueghel vanhemman (1525-1569) Metsästäjiä talvimaisemassa (1565) oli tietysti esillä. Brueghelin 41 säilyneestä maalauksesta 12 kuuluu museon kokoelmiin, mikä kuvastaa hyvin sen asemaa eurooppalaisen vanhemman taiteen raskaan sarjan edustajana.


Kuvanveiston vähyys ja valokuvan totaalinen puuttuminen tuntui hieman oudoksuttavalta ratkaisulta, vaikka se oli mahdollista nähdä ratkaisuna, joka perustuu museoiden omien kokoelmien painotuksiin. Nyt esillepanoa dominoivat erityisesti flaamilaiset maalaukset Brueghelin ja Rubensin jalanjäljissä. Nykytaide oli näyttelyssä mukana viitteellisesti yhden Anselm Kieferin (1945) ja Joseph Beuysin (1921-1986) kelkka-esinekoosteen voimin. Puuttumaan jäivät eurooppalaisen taiteen modernistisiin talvikuviin voimakkaasti vaikuttaneet japanilaiset puupiirrokset ja muukin Euroopan ulkopuolinen taide. 


Beuys Schlitten 1969 Foto Erich Tarmann
Joseph Beuys, Kelkka, 1969.

Näyttely havainnollistaa sitä, miten talviaiheiden kuvaus on vaihdellut historiansa aikana. Keskiaikaisperäisissä hetkien kirjoissa kuvattiin myös talvikuukausia, joihin ajoitettiin traditionaalisesti myös Jeesuksen syntymä. Näyttely ajoittaa eurooppalaisen kiinnostuksen talvea kohtaan alkavaksi Petrarcan kirjoittamasta runosta vuodelta 1336. Kyseissä tekstissä puhutaan lumesta vuorilla.


1500-luvulla suosittuja olivat neljän vuodenajan allegorioita esittävät teokset. 1600-luvun talvisten tapahtumamaalauksien merkitystaso oli erilaisten yhteiskuntaluokkien kohtaaminen luistellessa. 

1700-luvulla muotokuvissa henkilöt saattoivat esiintyä myös talven allegorioina, kuten vaikkapa Sir Joshua Reynoldsin (1723-1792) teoksessa Lady Caroline Scott as ”Winter” (1776). 1800-luvun talviaiheisen taiteen maailma liikkui niin sentimentaalisissa perhe lumihangessa aihelmissa kuin vaikkapa historiaa kuvittavissa maalauksissa Hannibalin Alppien ylityksestä tai Ernest Meissonierin (1815-1891) Napoleonin Venäjän-retken kuvauksissa.


SK-A-2112
Willem Schellinks, Kaupunginmuuri talvella, 1650, öljy kankaalle.

1800-luvulla eurooppalaisessa taiteessa, ja myös taidehistoriassa, alkoi kiinnostus pohjoisuutta kohtaan, mikä näkyi siinä, miten talvesta tuli entistä suositumpi aihe taiteessa. Impressionistien ja vaikkapa Paul Gauguinin (1848-1903) talvimaisemien taustavaikuttimena olivat japanilaiset puupiirrokset, joiden puuttumisen koin ehkä näyttelyn suurimpana puutteena. Suomalaisia saattoi sykähdyttää Axel Gallénin (1865-1931) Juseliuksen mausoleumin Syksy-freskon luonnos, joka esiintyi samassa tilassa esimerkiksi norjalaisten Frits Thaulowin (1847-1906) ja Edvard Munchin (1863-1944) teosten kanssa. Näyttelyn ajallinen painotus oli selkeästi vanhempi taide, sillä suuri osa realismista, impressionistit, symbolistit ja 1900-luvun avantgarde oli mahdutettu yhteen näyttelysaliin.


Näyttely toimi sekä kertauksena että esitteli myös uusia asioita, sillä ajatus italialaisesta talvimaisemasta ei ollut aiemmin tullut mieleeni, mutta nähdessäni Francesco Foschin (1710-1780) maalauksia, katosi tämäkin yleissivistyksellinen puute. Näyttely toimi muutenkin vanhemman eurooppalaisen taiteen ollessa kyseessä milteipä ensyklopedisena tietopankkina. Tässä suhteessa se on helppo nähdä palvelemassa niin kulttuurituristeja kuin itävaltalaista taideyleisöä. Hyvällä tavalla perinteinen näyttelyidea luotti kronologiseen ripustukseen ja teoksiin, mutta samanlaista nyky- ja vanhantaiteen oivaltavasta kohtaamisesta seuraavaa ahaa-elämystä en saavuttanut, minkä olen joskus kokenut esimerkiksi Tukholman Nationalmuseumin näyttelyssä Kroppen. Konst och vetenskap (2005), jossa Mona Hatoumin (1952) videoteos linkittyi 1600-luvun anatomisiin mallikuviin.


Näyttelykokemus oli hyvin informatiivinen ja runsas, sillä salitekstien määrä oli melkoinen ja teosmäärä sangen korkea. Hollantilaisen ja flaamilaisen (maalaus)taiteen suuri määrä on sekä etu että heikkous, sillä yleisvaikutelma oli eheä ja moninainen, mutta kovin suurta yllätyksellisyyttä tai riskinottoa ei ollut havaittavissa. Vaikka valokuvaa ei näyttelyssä nähtykään, maalauksien linjaa rikkoivat esimerkiksi monet gobeliinit ja kaksi komeaa rekeä. Mukana oli myös muita esineitä museon uuvuttavan laajasta kokoelmasta. 


K127
Richard Wenig, Kuningas Ludvig ll:n öinen rekimatka, noin 1880, öljy kankaalle.

Näyttely toimi kuitenkin historiallisuutensa ansiosta uusia näkymiä avaavana kokemuksena. Talven allegorioista tuli 1600-luvulla suosittuja ja taiteilijat käyttivät aineistonaan esimerkiksi Ovidiusta tai vaikkapa suosittua Cesare Ripan (1560-1622) Iconologia-teosta (1603). Talvi käsiään lämmittelevänä vanhuksena on siis 1600-luvulla alkunsa saanut allegorinen hahmo, jonka suosiosta ja pitkäikäisyydestä kertoo hyvin vaikkapa lasten lorun kuuraparta pakkasukko.


Wintermärchen on hyvä esimerkki näyttelytyypistä, joka sopii niin taiteen harrastajalle kuin ammattilaiselle. Se luottaa taideteosten voimaan, mikä sopiikin museonäyttelyiden perinteeseen, mutta on myös fakta. Ihmiset voivat olla kiinnostuneita taiteesta ihan taiteen itsensä vuoksi ja tungeksia nähdäkseen taideteoksia. Heille ei tarvitse välttämättä myydä taidetta elämyksen oheistuotteena, vaan taide itsessään voi olla vakavasti otettava asia. Ei myöskään museon kokoelma ole mikään turha painolasti, josta voidaan hankkiutua eroon mediaseksikkyyden vuoksi, vaan se on näyttelytoiminnan selkäranka.  


Wintermärchen Wienin Kunsthistorisches Museumissa 18.10.2011 - 8.1.2012 ja Kunsthaus Zürichissä 10.2. - 29.4.2012 
 

Juha-Heikki Tihinen

Kirjoittaja on helsinkiläinen taidehistorioitsija

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä