Tulosta sivuKritiikit 1-12

17.2.2012 10.21

Pop syntyy kopioimalla, ryhmittelemällä ja ironisoimalla

TYM Makila01Popmusiikin eräs määrittävä piirre – ja hyvin iso osa sen viehätystä – on se, että merkitykset luetaan tyylilajivihjeistä, sävyistä, ei nuottiviivastolta. Osa musiikista on noloa, koska sitä kuuntelevat vääränlaiset ihmiset, ne, joihin ei haluta samastua.

TYM Nieminen03
Kalle Juhani Nieminen, Hevimetallin aakkoset, 2005, installaatio, valurauta, kaiutin.

Pop syntyy kopioimalla, ryhmittelemällä ja ironisoimalla


Thank You for the Music – Kuinka musiikki meitä liikuttaa
Kiasma, Helsinki, 20.1.–17.6.2012

Modernismin syntymisen myötä kuvataideteosta yritettiin saada yleispätevämmäksi ja siten arvokkaammaksi vertaamalla sitä musiikkiin. Maalaukset olivat ”kompositioita”,  kuten sävellyksetkin. Puhuttiin muotojen rytmeistä, jopa värisoinnuista. Musiikki käsitettiin kielialueesta ja erityisaiheesta riippumattomaksi taiteeksi, joten siihen rinnastamalla voitiin hyväksyä kuvataidekin abstraktina ilmaisunalueena, paikallisiin erityisyyksiin takertumattomana – itseasiassa juuri tällaisena paljon puhuttuna  ”kansainvälisenä”, globaalisena taiteena, jonka merkitykset olisivat kaikkien yhteisinä jaettavissa.
Musiikki tässä katsannossa tarkoitti tietysti lähinnä länsimaista taidemusiikkia.

Osa modernisteista diggasi sittemmin jazzia. Tietty fanittaminen, erottuminen toisista, tuli musiikin myötä mukaan taiteilijuuskuvaan, mutta musiikki oli vielä pääasiassa abstraktia, sävelten taidetta.
Vieläkin kai tämän musiikkimetaforan peruja hyvin helposti taiteilijahaastattelua tehdessä juolahtaa mieleen kysyä: kuunteletko musiikkia työskennellessäsi? Ikään kuin juuri se olisi jokin erityisen oleellinen tieto teosten merkitysten kannalta. Kahvinjuonnista ei yleensä tavata kysellä.

TYM Makila01
Rauha Mäkilä, M.I.A. 2, 2008, sekatekniikka kankaalle. Kuva: Susanna Kekkonen.

Jo monet uudemmat taiteilijapolvet ovat kuitenkin varttuneet popmusiikin ja rockin maailmassa. Sitä maailmaa kuvataiteessa käsittelee Kiasman Thank You for the Music -näyttely, jossa tulee selväksi kaksi isoa repeämää modernismiin: toinen kuvataiteessa ja toinen musiikissa.

Popmusiikin eräs määrittävä piirre – ja hyvin iso osa sen viehätystä – on se, että merkitykset luetaan tyylilajivihjeistä, sävyistä, ei nuottiviivastolta. Osa musiikista on noloa, koska sitä kuuntelevat vääränlaiset ihmiset, ne, joihin ei haluta samastua. Se musiikkilaji, tai lajit, joihin sitoudutaan, määrittää vahvasti henkilön koko persoonaa. Toisaalta sosiaalinen paine tietyssä iässä ajaa kuuntelemaan vahvasti tietynlaista, ”oikeaa” musiikkia.

Popmusiikki ei todellakaan ole enää universaalia taidetta, vaan päinvastoin: erottautumisen apuneuvo, miltei sosiologisen luokittelun välikappale.
Pop-musiikkia on moni taiteilija harrastanut varmaankin ennen kuin kuvataidetta, ja niinpä on varsin ymmärrettävää, että jo keskipolven taiteilijoista moni saattaa omakohtaiseen suunnatessaan johtua pop-aprikointeihin, kenties yhä fanina, mutta vähän aikuisen analyyttisempana, tai sitten ironisena.

TYM Breitz01
Candice Breitz, Abba-monumentti. Berliini, kesäkuu, 2007, digitaalinen värivalokuva.
Niinpä Kiasman näyttely tarjoaakin tietyn ironian lisäksi hämmästyttävän monta miltei sosiologisen oloista, typologioita rakentavaa taideteosta, usein juuri faniuden kautta. Candice Breitzin vaikuttavat valokuvajoukkopotretit esittävät eri musiikkilajien faneja. Eduardo Balanza on tehnyt rintanappeja, joissa näkyy Michael Jacksonin ulkomuodon muutokset. Luokittelua sekin.

Tanskalainen Rosa Eken on tehnyt pienoismalleja sähkökitaroista, Kalle Juhani Nieminen on valanut metallista goottilaisia kirjaimia heavybandien logojen mukaan.

TYM Eken04
Rosa Eken, KISS me deadly, 2008. 16 miniatyyrikitaraa.
Jotkin teoksista ovat tavattoman dokumentaarisia, rekisteröiviä: Sophie MacCorquodale on haastatellut Slayer-metalliyhtyeen faneja videolle, Susanne Bürner taas on editoinut pötköksi vanhaa filmiä kuohuvista fanilaumoista 50-60-luvuilta. Fabien Giraudin videossa näytetään streittarien outoa tanssia.

Nämä kaikki ovat tietysti tavallaan kiinnostavia huomioita, mutta ehkä sittenkin vähän ohutta, taidenäyttelyn puitteissa. Enkö katsoisi näitä mieluummin Yle Teemalta, osana dokumenttia faniuden anatomiasta?
Jotenkin hurmaava dokumentaarihenkisenäkin on Bojan Sarcevicin videoteos, jossa perinteinen turkkilaisbändi yrittää saada haltuunsa rock- ja teknoklassikoita. Meno on parhaimmillaan hillitöntä, välillä hämmentynyttä, musikaalisuus hurjaa.

Maria Stereo (jo taiteilijanimeltään näyttelyn asenteen täydellistymä) on tehnyt myös teoskokonaisuuden, joka tuntuu kiteyttävän paljon koko popmusiikki-dilemmasta taiteessa. Hän on piirtänyt valtavan määrän jäljitelmiä teinien kynäpiirroksista poptähdistä. Tässä on tietyn piirroskulttuurin lajittelun tuntua, tässä on faniuden olemuksen pohdintaa, kenties omakohtaistakin, mutta tietyn aikuisen ja ironisen välimatkan päästä. Tässä on myös toistoa, kopion tekemistä, replikointia. Jäljentämällä idolin kuvan, pääsee jotenkin hänestä osalliseksi.

(Lue lisää Taide-lehdestä...)

Pessi Rautio

Kirjoittaja on Taide-lehden päätoimittaja

TYM AlaMaunus02
Petri Ala-Maunus, Populaarimusiikin ruumiinavaus 1-20, 2009, installaatio (osa), maalatut levynkannet. Kuva: Pirje Mykkänen.

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä