Tulosta sivuPääkirjoitus 1-12

Nöyränä tässä saa olla


Kulttuuri on vihdoin etusijalla jopa kunnallispoliittisessa keskustelussa. Kulttuuriväkeä löytyy nyt puolueesta kuin toisestakin. Rahaa kulttuuripanostukseen tuntuu löytyvän mukava määrä, näin vaikeinakin aikoina. Se on hyvä käänne nyt, kun tiedetään, että Helsingin kaupunki on viimeiset viitisen vuotta leikannut myös taidemuseonsa toimintarahoista, jotka muuten ovat olleet sidotut esimerkiksi museon kävijämääriin.

Nyt voidaan rahoitus korjata kerralla kuntoon, uusi rakennus saadaan parhaalle paikalle, eikä rahoitusvirran suhteen tarvitse tuijottaa kävijätilastoihin tai muihinkaan keinotekoisiin laskennallisiin mittareihin.

Ainoana ehtona tälle kulttuuritahdon lisäykselle kaupungin puuhamiehillä tuntuu olevan vain se, että kaupunki luovuttaa valtansa pois mm. ”museon yleisessä johtamisessa, sen toimintapolitiikassa ja käytännöissä”, ”näyttelykalenterin valvonnassa”, ”opetusohjelman hyväksymisessä”, ”museon laatuohjelmissa”, ”museoteollisuuden standardeissa pysymisessä”, ”kaiken museota koskevan tiedotusmateriaalin tarkastamisessa” sekä tulevan mahdollisen ”kokoelman hankintapolitiikan johtamisesta”. Nämä seikat jäävät tehdyn selvityksen (s. 128-129) mukaan Guggenheim-säätiön päätettäviksi.

Kyse koko kuviossa on tietysti siitä, että surullisen moni ihminen herää puolustamaan taidetta tai kulttuuria vasta sen jälkeen kun siitä löytyy orastava mahdollisuus saada rahaa, verotuloja. Monen mielestä ei tunnu olevan hyvä, että kulttuurilaitos hyödyttäisi ihmisten elämänymmärrystä suoraan. Sen olisi parempi toimia välillisesti: kohentaen mahdollisesti yleistä taloutta, mikä sitten joskus tulevaisuudessa saattaa mahdollistaa erilaisten elämänymmärrystä syventävien asioiden toteuttamisen.

Guggenheim-puolustuspuheiden oudoimpia piirteitä on niiden samanaikainen vetoaminen sekä nationalismiin että globalismiin: meidän olisi hyvä asettua kansainvälisen konseptin osaksi, jotta voisimme paremmin tuoda omaa itseämme ja osaamistamme esiin. Vaaditaan ”rohkeutta” ja ”riskinottoa”, jotta voisimme luovuttaa omaa päätäntävaltaamme kulttuuriasioista toisaalle. Vaaditaan äärimmäistä nöyryyttä: sen myöntämistä, että emme itse osaa, että meidän tapamme tehdä ei ole oikea – jotta pääsisimme kansainvälisen verkoston osaksi.

Mutta, kansainvälisillä ”verkostoilla”, kuten esimerkiksi formaatti-televisio-ohjelmilla, on kuitenkin taipumus yhdenmukaistaa – ei monipuolistaa – kokemusta. Kansainvälinen taidemaailmakin toimii usein melkoisella konsensusperiaatteella: esitetään niitä asioita, joita uskotaan että on esitettävä, jotta olisi vakavasti otettava. Ne jotka ovat tuon konsensuksen keskiöön päässeet, pitävät kertautuvalla julkisuudellaan huolen siitä, että tila säilyy. Siksi ympäri tätä globaalia maailmaa näemme yhä uudelleen sodan jälkeen modernin taiteen historiaan kirjattujen merkkitaiteilijoiden näyttelyitä, kassamagneetteja. Tällainen huomiotalous ei suosi uusien ilmiöiden, vaikkapa Suomalaisen taiteen, tuloa keskuuteensa, hegemoniaa horjuttamaan. Onko esimerkiksi Baskimaan taide noussut jotenkin entistä enemmän maailman taideyleisön ajatusten keskiöön Guggenheim-yhteistyön myötä?

Mitäpä jos emme aina olisikaan liian nöyriä, jos tähtäisimme todellakin kohti loistavinta mahdollista tulevaisuutta kuvataiteen siivin – vieläpä vähän halvemmalla kuin on ehdotettu? Rakennettakoon se museorakennus 140 miljoonalla, lisättäköön nykyisen  taidemuseon toiminta-, markkinointi- ja hankintamäärärahoja kahdella miljoonalla vuosittain, rakennettakoon oma brändi. Niin tekisi vakavasti otettava globaali toimija. 

Sellaisesta luontevasta itseluottamuksesta kaupunkina ja kulttuurina ne luovan luokan ulkomaalaisetkin kyllä viime kädessä enemmän tykkäävät.

Pessi Rautio

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä