Tulosta sivuPääkirjoitus 1-13

Luemme muutosten lehteä


Vanhat lukijamme huomaavat, että käsillä on uuden kokoinen ja näköinen Taide-lehti. Toivottavasti myös mahdollisimman monet uudet lukijat ylipäätään nyt huomaavat että käsillä tosiaan olisi tällainen Taide-lehti.

Toiset lehdet pienentävät kokoaan. Me halusimme tehdä lehdestämme suuremman. Halusimme tehdä kuvataiteen lehden mahdollisimman luettavaksi, kauniiksi ja sellaiseksi, että kuvat tulisivat parhaalla mahdollisella tavalla esille.

Uudistuksia ei pitäisi tehdä vain siksi, että niitä ei olla vähään aikaan tehty. Uudistuksella kun ei pitäisi olla itseisarvoa. Me toivomme, että uudistuksemme myötä lehtemme näkyvyys paranee. Ja  haluamme näyttää, että paperilehti on edelleen kuvataiteen pohtimiseen se paras väline – tietysti teosten reaalisen katselun jälkeen.

Uudistuksella tietysti yleensä toivotaan jotakin hyvää, asioiden paranemista. Monesti tuntuu, että moniaalla yhä tiuhemmin läpikäytävät organisaation mallin muutokset, ovat uudistuksia, jotka eivät synny oikeasta tahdosta, vaan siitä että pakko yrittää jotakin.

Esimerkiksi Oulun kaupunki valitsee parhaillaan museotoimeen muutosjohtajaa, jonka tehtävänä on sulattaa yhdeksi organisaatioksi Oulun taidemuseo, Pohjois-Pohjanmaan museo ja tiedekeskus Tietomaa. Suureen yksikköön mennään, koska se kaupungin oman selvitystyöryhmän mukaan on kuulemma ”ainoa tapa tuottaa tulevaisuuden kulttuuripalveluita, jotta nykyinen palvelutaso voidaan kuntalaisnäkökulmasta säilyttää.”

Iso juttu selvityksessä on, että siinä halutaan laittaa myös museoiden ”ansaintalogiikka” uusiksi; toisin sanoen museoiden tulee hinnoitella erilaiset ”elämyspalvelunsa”, ”yhteiskunnalliset palvelunsa”, ”omaisuuden hoitopalvelunsa” ynnä muut. Kaikki – siis elämyksetkin – on nyt pystyttävä hinnoittelemaan, ja museoiden on niitä ruvettava ihmisille myymään. Siksi tässä lehdessä esiteltävä situationistinen taideliike taisikin olla monessa asiassa aivan oikeassa jo 50-luvun lopulla. Kannattaa kahlata teksti läpi.

Mutta on kuitenkin alue, jossa uudistamisella on kuin onkin itseisarvo: taide.
Itse asiassa vain tekemällä teoksen, jossa on edes jokin pieni elementti sellaista, jota ei kenenkään muistin mukaan ole ennen nähty, teoksella on mahdollisuus lukeutua nykytaiteeksi. Jos tehdään saman näköistä kuin ennen – vaikka aivan äskettäin syntyneeseen nähden samanlaista – ja vaikka se olisi tehty kuinkakin taitavasti, silloin tekijä on vain tuotantoketjun osa, ei taiteilija. Vaikka tätä nykytaiteessa vallitsevaan uutuuden kulttia vastaan on toisinaan napistukin, se nyt on siihen kehittynyt tapa toimia ja tuottaa yhtään mitään merkityksiä.

Taiteen uudistumismanian paras puoli kuitenkin on se, että sitä ei tehdä ulkoisesta pakottavasta syystä, kuten siksi että se olisi ”ainoa tapa tuottaa tulevaisuuden kulttuuripalveluita”. Pakottavimmat syyt taiteen uudistamiselle ovat kai vieläkin sisäsyntyisiä ne syntyvät halusta katsoa, entäpä jos... olisikin näin.

Halu yrittää nähdä tilanne toisin, kuin ”ainoa tapa” jatkuvasti yrittää meille kertoa, on se ainoa todellinen uudistus ja se todellinen kulttuuri.

Pessi Rautio

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä