Tulosta sivuArtikkelit

Gallen_Kallela_Lemminkainens_Mother
Akseli Gallen-Kallela, Lemminkäisen äiti, 1897, tempera, 85 × 108 cm.

Mitä näemme, kun katsomme

 

Runsas neljännesvuosisata sitten kiertelin alakouluikäisen tyttäreni kanssa Ateneumin taidemuseossa. Katselimme pysyviä kokoelmia. Pysähdyimme tavallista pidemmäksi aikaa Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äidin eteen. Tyttäreni katseli sitä aikansa ja sanoi: ”Kato isä! Tuossa on mehiläinen.”


Mehiläinen. En ollut koskaan aikaisemmin huomannut sitä, vaikka en toki ensimmäistä kertaa vilkaissut teosta. Nopeasti sain takaisin isän roolin ja kerroin, että mehiläinen on tärkeässä osassa tässä maalauksessa ja siinä kertomuksessa, jota se kuvaa. Se hakee Lemminkäisen äidille meden, jolla poika voidellaan ja virvoitetaan henkiin:


Minua on askarruttanut pitkään, miksi en ollut nähnyt tuota mehiläistä. Selityksenkin olen löytänyt. Siihen aikaan kun opiskelin taidehistoriaa ja aloittelin puuhastelua kuvataiteen parissa, Gallen-Kallela ei ollut millään tavalla suosiossa. Modernistien mielestä hänen taiteensa oli liian litterääriä, kirjallista, siis auttamattomasti vanhentunutta. Laitavasemmalla kirjalliset lähtökohdat olisivat kelvanneet, mutta maineen pilasi se, Gallen-Kallela oli ollut kansalaissodassa Mannerheimin adjutantti. Hän ei siis voinut olla hyvä taiteilija. Yleinen mielipide oli vaikuttanut minunkin näkemiseeni.

 

Sumu ja enkeli


Esteetikko ja kulttuurin tutkija Yrjö Hirn kirjoittaa mainiossa tutkielmassaan Suomen luonnonkauneus 1700-luvun ulkomaisessa kirjallisuudessa (julkaistu teoksessa Episodeja, Helsinki, 1921) sivistyneen maailman käsityksistä maamme luonnosta. Hän kertoo, että 1700-luvun puolivälin jälkeen Keski-Eurooppaan ja muuallekin levisi käsitys ikisumun peittämästä maasta. 


Tuo väärinkäsitys oli saanut alkunsa Ossianin lauluista, joita väitettiin kelttien kansalliseepokseksi. Myöhemminhän tuo eepos todettiin väärennökseksi, kokonaan James Macphersonin sepittämäksi. Joka tapauksessa Pohjoismaita pidettiin kelttien kulttuuripiirin kuuluvina ja niinpä ossiaaninen sumu sopi tänne mainiosti.


Usko auktoriteetteihin oli vahva. Vaikka monet keskieurooppalaiset kävivät Suomessa ja muualla Skandinaviassa, he senkin jälkeen olivat valmiit todistamaan, että ossiaaninen sumu todella kietoi maan hämärään.


Seppo Heiskanen


(Lue koko artikkeli Taide-lehdestä 1/16)


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä