Tulosta sivuProkuraattori

Ja niin ovat monet meistä lokkeja

 

Prokuraattori

 

Taiteilija-setäni kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain tädiltä tekstiviestin: ”Setäsi kuollut. Hautaus viikon kuluttua. Osanottoni.” Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.


En viitsinyt soittaa takaisin, koska hänkään ei ollut soittanut minulle. Kai se oli ihan tavallinen sydänkohtaus, koska setä oli valitellut oireitaan puhelimessa edellisellä viikolla siirtäessään taideretkemme myöhäisempään ajankohtaan.

Lähdin retkelle yksin. Sedän muistoksi. Kiertelin gallerioita, enkä jaksanut innostua mistään. Olo oli lohduton kuin Carolan biisissä Yksin (1972) Vexi Salmen sanoin:

 

Mä kuljen taas vain yksinäisyys seuranain,
ja varjot seuraa kulkuain.
Surun toit ja auttaa voit sä vain.

 

Kävin jopa jossain baarissa juomassa Jallun sedän kunniaksi – ja kai toisenkin, vaikka en ollut koskaan saanut sanottua sedälle, ettei se oikein ole minun juttuni.

Kävin Galleria Sinnessä katsomassa Caspar Stracken näyttelyn A Cinema That Was Not. Luin: ”Näyttely keskittyy elokuvaan jaettujen kokemusten ja yhteisöllisen sitoumuksen perustana.”

Olin ollut muutama kuukausi sitten vastapäätä galleriaa sedän kanssa Black Doorissa oluella ja päätin mennä sinnekin. Sekin oli ollut osa meidän jaettuja kokemuksiamme. Tilasin sedän kunniaksi Malmgårdin H.O.D.A.:n, vaikka en pitänyt siitäkään.


Aloin olla jo humalassa. Ei kai sillä väliä ollut. Olin surullinen ja pelkäsin tulevaisuutta. Kenen kanssa minä jatkossa katsoisin taidetta? Kenen kanssa jakaisin kokemukseni? Olin tehnyt sitä sedän kanssa kymmenen vuotta, ja siitä oli tullut myös yhteisöllinen kokemus, koska minulla oli ollut tapana jakaa setäni kommentteja ystävilleni – jopa keskustelunavaajana. Setäkin oli ollut kanssani samaa mieltä siitä, että taide tulee taiteeksi vasta silloin, kun sillä on vastaanottaja, ja vielä enemmän silloin, kun se herättää yhteisöllisiä reaktioita – muuttuu teemojensa kautta osaksi jaettua. Vieläpä sellaiseksi osaksi, jonka avulla nimenomaan asioiden merkityksellistäminen joutuu pohdinnan kohteeksi. Mistä muusta kuin merkityksistä ja niiden vaikutuksista elämässä oikeastaan voisi olla kyse?     


Jäänkö minä nyt yksin? Olenko sellainen laiva, josta Laila Kinnunen lauloi alun perin hänelle tehdystä, Mikko Haljoen sanoittamassa biisissä Toiset meistä (1968), jonka Kinnunen levytti kuitenkin vasta vuonna 1980, uransa viimeisenä levytyksenä – ääni jo palaneena:

 

Niin ovat toiset meistä

laivoja, jotka löytävät väylänsä yksin.

 

Otin vielä lasin valkoviiniä ja muistelin taideretkiämme. Ajattelin, että olenkohan kuitenkin kuin lokki samasta biisistä:

 

Ja niin ovat monet meistä lokkeja,

jotka eivät ole mitään ilman valkeaa laivaa,

sen turvaa, sen tahtoa,

varmuutta ylitse mainingin.

 

Sitten tajusin, että enhän minä yksin jäänyt. Voin olla sekä laiva että lokki. Voin seilata yksin ja matalikon lähestyessä hakea muistoista varmuutta. Tajusin, että kymmenen vuoden keskustelumme tulevat elämään jokaisessa taidekokemuksessani. Voin aina arvailla teoksen edessä, että mitähän setä tuumaisi. Olisin todennäköisesti useimmiten jopa oikeassa. Voin jatkaa hänen kanssaan keskustelua koko loppuelämäni. Ne keskustelut ovat erottamaton ja häviämätön osa henkilöhistoriaani.


Ajauduin lopulta Galleria Huutoon, missä oli Heidi Elisabeth Hännisen näyttely Surullisten piknik. Luin jälleen: ”Surullisten Piknik haastaa kohtaamaan ajan ja ne merkitykset tai symbolit, joita joku toinen on asettanut elämän päättymisen juurelle. Voimmeko edes yrittää ymmärtää, kuinka joku toinen suree tai kokee kuoleman?” Sanottiin tiedotteessa näinkin: ”Kun on puhe ja ajatus kuolemassa, oikeat ihmiset tuntuvat osuvan kohdalle lähes itsestään.”

Kai sitä on sitten uskottava sattumaan, vaikka ei olekaan fatalisti. ”Viisas taiteilija”, minä ajattelin. Samassa kuulin setäni äänen: ”Ehkä kuitenkin vähän sentimentaalinen.”


Menin viereiseen Papa Albertiin ja tilasin itselleni pullon Villa Bianchi Verdicchio dei Castelli di Jesiä. Join itseni humalaan. Viimeinen muistikuvani oli se, että koska minulta oli tilattu artikkeli erääseen antologiaan, päätin kirjoittaa aiheesta empiirisen, sedän kanssa käytyihin keskusteluihin perustuvan esseen ’Taidekokemuksen merkityserot yksilöllisenä ja jaettuna kokemuksena’.

Sitten lähetin tädille tekstiviestin: ”Setä tulee elämään minussa aina.”


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä