Tulosta sivuYksi teos, yleisiä kysymyksiä

Schirn_Presse_DanielRichter_Hello_i_love_you
Daniel Richter, Hello, I love you, 2015, 200 × 300 cm, öljy kankaalle. © VG Bild-Kunst, Bonn 2015, Kuva: Jens Ziehe, Courtesy the artist.

Yksi teos, yleisiä kysymyksiä

Taiteilijan väite


Kun taiteilija puhuu, on syytä kuunnella, eikö vain. Etenkin jos taiteilija puhuu omista teoksistaan, työprosesseistaan, avaten niiden taustoja ja tulevaisuuksia. Tehden ja luoden siten itse ja omakohtaisesti sitä diskursiivista horisonttia, jonka kautta kokemuksellisuus ja tulkinta hahmottuvat ja aktualisoituvat.

 

Entä jos taiteilija puhuukin ihan hämäriä? Siis höperöitä, selittää jotakin aivan erikoista, eriskummallista ja outoa? Miten suhteuttaa suhde puheteon ja taideteoksen välillä?

 

Saksalaismaalari Daniel Richter (s. 1962) tietää mitä tekee. Tämä nollavuosien kansainvälinen supertähti tietää hyvin tarkasti ja taatusti mitä tekee. Richter on myös hyvä siinä mitä tekee, kun tekee mitä tekee: selittää tekemisiään ja esittää vallattoman rankkaa taiteilijaa. Richter on erinomainen provokaattori, sellainen moottoriturpa, jonka itsetunnon arvot ja määrät menevät reippaasti yli lakisäänteisten normien.

 

Richter tietää myös miten paikantaa ja paikallistaa sanomisensa. Richter hakeutuu sulavan sutjakkaasti joukkoon tummaan, joka nauttii eksessiivisestä esilläolosta ja  kovin kovista väitteistä. Richter ottaa paikkansa kerhosta, johon ei ole olemassa jäsenhakemusta. Siellä ovat tai olivat perinteisessä puuhastelussa aktiivijäseninä niin Immendorf kuin Lüpertzkin, unohtamatta Baselitzia – ja siellä on myös nykytaiteen edustajia kuten Meese ja Bock.

 

Mutta mitä niin hämärää ryhmä rämän paraatieksemplaari Daniel sai suustaan lauottua?

 

Taustana tämä korostuneesti prole-värityksellä peliä hämmentävä tekijä, joka nousi pinnalle ja otsikoihin 1990-lopulla suurilla, räikeän värikkäillä maalauksilla. Maalauksilla, jotka olivat perin viehättyneitä omasta ikonisuudestaan: mellakkapoliiseja koirineen, kypärineen ja kilpineen, kaikenlaista äärimmäistä ja aggressiivista, täyteen ahdettua värimaailmaa, suuren suurilla vedoilla ja eleillä. Ja tod maar, omasta mielestään se oli myös viiltävän poliittista.

 

Nyt Richter on – edelleen omien sanojensa mukaan – luomassa uudelleen nahkaansa, tekemällä jotakin aivan toista, jotakin aivan uniikkia. Näistä ensimmäiset maistiaiset, ei niinkään yllättäen perusteellisella mediapöhinällä varustettuna Frankfurtissa. 25 kookasta teosta, 25 maalausta, joiden föliin on lehdissä ja näyttelymateriaalissa nostettu framille Richterin sitaatteja.

 

Näistä syvää luotaavista sanataiteen jos ei sanontataiteen huippuunsa hiotuista timangeista on syytä keskittyä seuraavaan. Alkukielellä, kauniin kauniilla paikallismurteella se menee näin: ”Meine Malerei ist nicht intressant wegen dem, was auf meinen Bildern passiert. Sondern weil die Farbe bei mir etwas tut, was sie bei anderen nicht tut”.

 

Lauseen ydin on kaksijakoinen, mutta ei suinkaan monimielinen. Yhtäältä Richter välittää meille sisäpiiritietoa siitä, mikä hänen maalauksissaan on mielenkiintoista, siis todella todella mielenkiintoista. Ja väite on se, että – toisin kuin kaikki nämä kultaiset vuodet tähän mennessä ovat toistaneet – se mitä hän maalaa, ei ole itsessään lainkaan niin kiinnostavaa. Väitteen ykkösosan peesissä, ihan siinä kannoilla seuraa jatko, jossa Richter kertoo meille salaisuuden. Hän paljastaa mikä tekee hänestä ainutlaatuisen. Se on värien käyttö, koska hänen tapauksessaan väreissä ja väreillä tapahtuu jotakin jota ei muualta löydy, ei kuulu.

 

Esimerkistä käy näyttelyn nimeksi valittu teos Hello, I Love you. Teos, jossa on kiistatta väriä ja vallattomuutta, niitä odotettuja ja oletettuja, tutun isoja eleitä ja symboleita. Kumma kyllä, suhteessa omiin väitteisiinsä, maalauksen lähtökohta on korostuneen alleviivattu. Kyseessä maalaus, jossa parhaalla tahdollakaan ei päästä ihan heti sen kylkeen, miten värit käyttäytyvät koska maalauksen motiivi ja asetelma on niin johdattava ja paineistettu.

 

Kenellekään ei jääne epäselväksi tai yöunia häiritseväksi dilemmaksi, mistä kuvastosta Hello, I Love You on otettu ja viritelty. Ongelma ei kuitenkaan ole se, mistä tämä kuva tulee, vaan se, että se ei ole menossa, ei tulossa. Ei mihinkään. Maalaus on staattinen, liikkumaton. Se on toteava ja läpi ajateltu, loppuun asti suunniteltu ja toteutettu. Maalaus, jolta on jo lähtökohtaisesti otettu virta ja avain pois.

 

Syy takalukkoon on systemaattinen. Richter jatkaa myös tässä kovia ja kuumottavia perinteitä. Richter tekee tarkoituksella ja avoimesti pitkää ja laajaa sarjaa, joka luottaa siihen, että sarjan tekijän tausta ja saavutettu arvo tekee siitä itsessään – lainatakseni sanontaa eräästä vaihtoehtoisesta kontekstista – systeemirelevantin. Siis liian äänekkään, liian suuren ja liian vakuuttavan, jotta se ikinä mitenkään ja milloinkaan voisi epäonnistua, kaatua ja jäädä kumoon.

 

Mutta Richter on onneksi väärässä. Ei siinä, mitä hän sanoo. Me uskomme, me luotamme sananvapauteen. Hän on väärässä siinä, mikä on suhde sanojen ja tekojen välillä. Se on kuoppa kuilu kanjoni ja väli, jossa suuret sanat ja eleet kompastuvat pienen pieneen maalauksellisen epätekoon.

 

Mika Hannula

 

Daniel Richter, Hello, I Love You, Schirn Kunsthalle, Frankfurt, 8.10.2015–17.1.2016

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä