Tulosta sivuHuumoria taiteessa

EB2-Drip-Music_20cm
Elina Brotherus, Drip Music (Pisaramusiikkia), 2017, sarjasta Règle du jeu (Pelisäännöt), George Brechtin mukaan: Drip Music, 1959, Second Version: Dripping, pigmenttimustevedos.

Huumoria taiteessa

– Ennen ja nyt

 

Huumoria näkee nyt joka puolella. Valokuvaaja Elina Brotherus on uusissa kuvissaan siirtynyt urallaan leikittelevämpään vaiheeseen. Vuoden nuori taiteilija J.A. Juvani rikkoo tabuja huumorin kautta. Pekka Kauhasen tuttua velmuilua on näytteillä Helsingin HAMissa.


Naurun ja kepeyden dionyysisillä arvoilla luonnehti taiteellinen johtaja Christine Macel  Venetsian biennaalin erästä teosta. Huumoria olikin biennaalissa niin paljon, että siitä tuli itse asiassa yksi näyttelyn teemoista. Itävallan paviljonki luotti yleisön Erwin Wurmin ohjeen-mukaan toteuttamiin veistoksiin. Islannin paviljongissa (myös Anhavan galleriassa nähdyt) Egill Sæbjörnssonin Ūgh- ja Bõögâr-peikot söivät taideturisteja, muun muassa MoMAn kuraattorin. Ja sitten oli tietysti Suomen paviljongin Erkka Nissisen ja Nathaniel Mellorsin The Aalto Natives ja sen pissa- ja kakkahuumori.


AN1-DSC09559
Nathaniel Mellors & Erkka Nissinen, The Aalto Natives, video ja sekatekniikka, 2017. Kuva: Timo-Erkki Heino.


”Osa yleisöstä ajatteli: 'Onpa typerää ja nyt vielä typerämpää. Jaaha, nyt siellä on penis ja nyt 20 penistä. Nyt siellä on pissaa ja kakkaa ja nyt vielä enemmän pissaa ja kakkaa. Tämä ei ole enää hauskaa – mutta on se hauskaa!'”, kuvailee yleisön reaktioita The Aalto Nativesin kuraattori Xander Karskens, hollantilaisen Cobra-museon taiteellinen johtaja.


Samalla Karskens muistuttaa, että Suomen paviljongin suuri suosio perustui siihen, että siellä biennaaliyleisö saattoi vihdoin löysätä käytöstään ja riemastua siitä, että sai heittäytyä johonkin moraalittomaan ja rajoja armottomasti rikkovaan

”Kun yleisö näkee jotakin, jonka se ymmärtää ylittävän rajoja, ja kun se on toteutettu mielenkiinnon vangitsevalla tavalla, siinä on aina jotakin puoleensavetävää. Siinä on moraalisen vaaran tuntua.”


”Nissisen ja Mellorsin huumori kiehtoo, koska se käsittelee asioita, jotka tuntuvat sopimattomilta. Tämä yhdistää heidän huumorinsa Hollannin 1600-luvun laatukuvamaalaukseen. Ihmisiä kiinnostaa aina se, mikä on kiellettyä”, sanoo Karskens, joka on toiminut myös Haarlemin Frans Hals -museon kuraattorina.

Kultakaudella 1600-luvulla Hollanti vapautui katolisen kirkon kuristusotteeesta ja vaurastui siirtomailla. Ensimmäistä kertaa taidetta saattoivat hankkia myös porvarit, ei vain kirkko ja aatelisto. Humoristisia maalauksia tehtiin enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen länsimaisen maalaustaiteen historiassa.


FH-Roestraten_De_losbandige_keukenmeid_Frans_Hals_Museum
Pieter van Roestraeten, De losbandige keukenmeid (Kevytkenkäinen keittiöpiika) 1665 / 1670, öljy kankaalle, Frans Hals -museo, Naurun taidetta -näyttelystä.

Teoskartoituksessa Naurun taide -näyttelyä varten Frans Hals -museo löysi yli 2 500 maalausta, joissa huumori oli pääaihe. Valtaosa huumorista oli pies en kakaa, maalaisten humalaista oksentelua, virtsaamista ja ulostamista. Toiseksi suosituinta oli seksi, hillitsemättömät himot ja eripariset parit.


(lue koko artikkeli Taide-lehdestä 1/18)


Timo-Erkki Heino

 

Nathaniel Mellors & Erkka Nissinen: The Aalto Natives, Kiasma, 16.3.–9.9.2018.

De kunst van het lachen. Humor in de Gouden Eeuw, Naurun taidetta. Kultakauden huumoria, Frans Hals -museo, Haarlem, 11.11.2017–18.3.2018.

Elina Brotherus: It’s not me, it’s a photograph, Kunst Haus Wien, 15.3.–2.9.2018 

Elina Brotherus: Leikkikenttä. Teoksia vuosilta 2016-2018, Serlachius-museo Gustaf, 16.6.2018–6.1.2019.