Tulosta sivuArtikkelit 2-06

leinonen-sensur-hor

Kuvat poliittisina pelinappuloina

Viattomintakin kuvaa voidaan käyttää ilkeimmänkin arvomaailman pönkittämiseen. Tekstejä, kuvia, ideoita ja niiden merkityksiä yksityistetään, rajoitetaan ja oikeutetaan jatkuvasti niin tieteellisten, poliittisten, hengellisten, kaupallisten kuin taiteellistenkin myyttien avulla. Tämä on tarina sensuurista.

Teksti: Jani Leinonen

Vuoden 2005 keväällä joukko saksalaispoliitikkoja vaati EU:n alueelle täydellistä natsisymbolikieltoa. Mikäli kielto olisi tullut voimaan, laittomaksi olisi julistettu iso osa Suomen valtiollisista symboleista, muun muassa Suomen Lottien ansioristit, ilmavoimien lippu ja Arabian Fennia-maljakkosarja – joissa kaikissa on hakaristi, mutta joilla yhdelläkään ole mitään tekemistä natsismin kanssa.

Natsien julmuudet ovat uuvuttaneet svastikalta miltei kaikki muut kuin holokaustiin viittaavat merkitykset, vaikka hakaristisymbolia käytettiin jo 2000 vuotta vanhoissa juutalaisissa temppeleistä Palestiinassa.

Hakaristi on hyvä esimerkki siitä, miten kuvaa ja sen merkitystä on vaikea erottaa toisistaan.

Ajattelunvapauden rajoittamista ja sensuuria ei ole aina helppo huomata. Kuvien merkitys muuttuu sulavasti käyttötarkoitusten mukaan.

Vuonna 1999 New Yorkin entinen pormestari Rudolf Giuliani tulkitsi Brooklyn Museumissa esillä olleen Chris Ofilin maalauksen The Holy Virgin Mary jumalanpilkaksi. Giuliani oli vakuuttunut, että Ofilin taulu – jossa oli zimbabwelaisittain koristeellisesti maalattu Neitsyt Maria ja elefantin lantapalloja – oli kristinuskon rienaamista, ja pyrki poistamaan kaupungin rahoituksen Brooklyn Museumilta.

Giulianin tulkinta on toki oikeutettu, mutta se ei ole ainoa tulkinta.

Giuliani käytti pormestarin arvovaltaansa ja mediaspektaakkelia oikeuttaakseen ja totalisoidakseen tulkintansa. Median avulla kuvan muut merkitykset uuvutettiin nopeasti.

Mikäli katsoja hetkeksikään pysähtyy pohtimaan Ofilin maalausta, on siinä helposti nähtävissä muitakin merkityksiä, kriittisistä esteettisiin. Taiteilijan oma tulkinta taulusta oli kahden eri kulttuurin hedelmällisyyssymbolien, länsimaisen Neitsyt Marian ja afrikkalaisen elefantin lannan, esittäminen rinnakkain.

Vaikka Giuliani pyrkikin sulkemaan näyttelyn, hänen strategiansa ei niinkään ollut sensuroida taiteilijoiden tekemisiä suoralla vallankäytöllä kuin epäsuoran sensuurin kautta. Yrittämällä lakkauttaa Brooklyn Museumin taloudellisen tuen hän pyrki luomaan ennakkoehdot sille, minkälaista taidetta museot voivat esittää tukea saadakseen, ja sitä kautta, minkälaista taidetta taiteilijat voivat tehdä, että se pääsee näytille museoon.

Mikäli Giulianin pyrkimykset olisivat menneet läpi, taiteilijat olisivat joutuneet itsesensuroimaan elementit, jotka saattaisivat estää pääsyn näyttelyyn – kuten oli tapahtunut 1990-luvun alussa senaattori Jesse Helmsin sytyttämissä ”kulttuurisodassa”.

Helms muotoili filosofiansa kohta valintansa jälkeen ilmestyneessä kirjassa: ”Ateismi ja sosialismi – tai liberalismi, joka pyrkii samaan suuntaan – ovat erottamattomia kokonaisuuksia. Jos ihmiset eivät enää usko, että Jumala ohjaa inhimillistä toimintaa, he yrittävät ottaa Jumalan paikan.”

Helms käytti hyväkseen ihmisten pelkoja ja fantasioita, erityisesti homoseksuaaleja kohtaan tunnettuja epäluuloja. Parhaiten hänet muistetaan kampanjasta, jota hän kävi Robert Mapplethorpen (1946–1989) avoimen (homo)seksuaalisia valokuvasarjoja vastaan.

Mapplethopen retrospektiivinen näyttely Washington DC:ssä sai niskaansa konservatiivisen lehdistön ja sadan senaattorin valitusryöpyn, mutta syytteisiin näyttely johti vasta, kun se avattiin Cincinnatin nykytaiteen keskuksessa huhtikuussa 1990. Keskuksen johtajalle Dennis Barrielle vaadittiin vuoden vankeustuomiota ja 2000 dollarin sakkoja epäsiveellisen materiaalin levittämisestä.

Syytteistä luovuttiin, mutta spektaakkelimainen oikeusprosessi oli tehnyt tehtävänsä. Taidekenttä oli saatu ainakin hetkeksi takajaloilleen, itsesensuurin tilaan. Mutta vain hetkeksi. Prosessi johti laajaan sensuurin vastaiseen ruohojuuritason liikehdintään.

Sensuurilla tarkoitetaan puheen ja muiden inhimillisten ilmaisumuotojen kontrollia suoraan tai epäsuoraan. Yleensä sensuuri kohdistuu julkiseen toimintaan, ja se pyrkii ehkäisemään ideoiden julkituloa – julistamalla ne laittomiksi tai rajoittamalla niiden ilmaisua jollain muulla tavalla. Sensuurin perustelut riippuvat aina sensuurin kohteesta. Sensuurilajit jaetaan usein viiteen ryhmään.

1. Moraalinen sensuuri kohdistuu materiaaliin, joka ”edustaa kyseenalaisia arvoja”. Esimerkiksi porno joutuu usein paheksunnan kohteeksi ja sen tavoitettavuutta rajoitetaan.

2. Sotilaallinen sensuuri pyrkii pitämään sotilaallisen tiedustelun ja vakoilun saamat tiedot ja taktiikat salaisina.

3. Poliittinen sensuuri ilmenee, kun valtio pyrkii salaamaan asioita kansalaisiltaan. Tarkoituksena on rajoittaa ilmaisunvapautta, joka voisi johtaa kapinaan. Demokraattiset valtiot eivät virallisesti hyväksy poliittista sensuuria, mutta usein hyväksyvät sen salassa. Valtio kokee esimerkiksi toisinajattelijat uhkana. Vuonna 2003 Puolustusvoimat uhkasi oikeustoimilla Limingan taidekoulun opiskelija Johannes Rojolaa, joka teki puolustusvoimien mainoskampanjaa kritikoineen pilapiirroksen.

4. Uskonnollinen sensuuri kohdistuu materiaaliin, jotka ovat paheksuttavia tietyn uskonnon näkökulmasta. Ääriesimerkkinä uskonnollisen sensuurin uhrista voidaan pitää Jyllands Postenin pilapiirrosten julkaisemisen takia lakkautetun Jemen Observerin päätoimittaja Muhammad al-Asadia, jolle vaaditaan oikeusteitse kuolemantuomiota.

5. Taloudellinen sensuuri on sitä, kun kaupallisten instituutioiden edustajat käyttävät valtaansa estääkseen julkistamasta tietoa, joka saattaa heidät tai heidän kauppakumppaninsa ikävään valoon. Yksityiset mediayritykset toisinaan kieltäytyvät julkaisemasta tietoja ilmoittajien katoamisen ja osakearvon putoamisen pelosta.

Taiteilijat ovat usein pyrkineet vastustamaan merkitysparadigmoja. He ovat tuoneet esiin romantiikan essentialismin heikot kohdat: ei edes ns. transsendentaalinen objekti voi paeta skeptikon kritiikkiä. Duchamp kehitti ready-maden juuri tähän tarkoitukseen. Hän etsi ”visuaalisesti merkityksettömiä” arkiesineitä ja hämmensi niiden ilmiselviä merkityksiä asettamalla esineet vieraaseen paikkaan ja asiayhteyteen.

Siirtämällä pisoaarin käymälästä galleriatilaan Duchamp siirsi tulkinnan ilmiselvästä käytännön merkityksestä muihin mahdollisiin merkityksiin. Vanha merkitys ei kadonnut vaan asettui rinnakkain uuden kanssa. Riippumatta siitä hyväksyykö katsoja muita tarjolla olevia tulkintoja, galleriaan tuotu pisoaari laittaa katsojan pohtimaan ilmiselvältä vaikuttavia merkityksiä.

Ei siis ole olemassa alkuperäisiä ja oikeita tulkintoja: mikään teksti tai kuva ei tarjoa kaikkien ymmärtämää ja välttämätöntä merkitystä. Ne toimivat vuorovaikutuksessa aiempiin kuviin ja teksteihin ja ovat yhteydessä todelliseen elämään, yksilöiden erilaisiin maailmankuviin ja tulkintatapoihin.

Vilpittömin sananvapaustaistelija
ei kuitenkaan halua halventaa tai kieltää kristityn, muslimin tai kenenkään muun yliluonnollista kokemusta vaan vaatii, että jos sellainen on olemassa, se on esikielellistä ja kuuluu yksilön henkilökohtaisen kokemuksen piiriin.

Henkilökohtaisesta taas ei voida tehdä yleistä velvollisuutta.

Jos uskonto, tiede tai mikä tahansa instituutio kuitenkin sulkee varman tiedon ja varmuuden yksilön yksityisen todellisuuden ulkopuolelle, on sen tarjottava hänelle mahdollisimman monta tulkintavaihtoehtoa. Vaikka tieteellinen, uskonnollinen tai poliittinen paradigma saattaa tuottaa hyviäkin seurauksia – kuten parempi tehokkuus paradigman sisällä – ovat niiden yksilön toimintaa rajoittavat vaikutukset liian suuria.

Kirjoittaja on helsingissä asuva kuvataiteilija.

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä