Tulosta sivuKiertokirjoittaja 2-06

From: taide@artists.fi
Subject: Ketjukirje

Arvoisa vastaanottaja,

Laitamme liikkeelle ketjukirjeen, jossa eri alojen ihmiset pohtivat taidetta omista lähtökohdistaan. On tutkittu, että kenet tahansa kaksi ihmistä voidaan yhdistää kuuden ystävän välityksellä. Ketjukirjeemme voi siis kahden lehden päästä olla kenellä ja missä päin maailmaa tahansa.

KIERTOKIRJOITTAJA 2

From: Otso Kantokorpi
To: Tuula Karjalainen (Kiasma)
Cc: Jaakko Veijola (Mainostoimisto Bob Helsinki), taide@artists.fi
Subject: Vs. Taiteesta puhtaudesta ja fasismista

Vastaus Veijolalle ja kysymyksiä Karjalaiselle,

Yksi ihmisen keskeisistä maailmassaolon tavoista on luokittelu. Luokittelu avulla on esimerkiksi selvitty hengissä (syötävät marjat/myrkylliset marjat), vältytty vankilalta (hallitsijan omistamat marjat/yleisesti poimittavissa olevat marjat) tai vaikkapa rikastuttu (erittäin harvinaiset marjat/tavattoman yleiset marjat).

Yksi taiteen moninaisista tehtävistä on kulttuuristen luokittelujen ja hierarkioiden pohdinta, kritisointi ja kyseenalaistaminen. Tällöin esimerkiksi kysymys siitä, mitä taide on, on varsin hedelmällinen.

Yksi hedelmällisimmistä tavoista tarkastella tätä hämärää kysymystä on ollut ns. institutionaalinen taideteoria, joka on on ottanut laajemmat kulttuuri-, talous- ja sosiaalihistorialliset kytkennät mukaan ja näin myöskin saattanut taidekeskustelun omasta norsunluutornistaan osaksi laajempaa kulttuurikeskustelua.

Institutionaalinen näkökulma on opettanut meitä suuntamaan katseen esimerkiksi legitimaatioprosessiin: miten taideteoksesta tulee taideteos ja taiteilijasta taiteilija. Molemmat prosessit ovat varsin monisyisiä ja myöskin historiallisesti vaihtelevia – yhtä käsitystä taiteesta ja taiteilijuudesta ei siis voi mielekkäästi olla.

Uskottavaksi taiteen tekijäksi tai siihen liittyvän määrittelyvallan käyttäjäksi on vaikea tulla. Pelkkä taito ei riitä. Pelkkä koulutus ei riitä. Kyse on monimutkaisesta ja hierarkisesta sosiaalisesta rakenteesta. Hegemonia ja hierarkiat ovat aina olennainen osa ihmisen kulttuuria, ja jos haluamme tuottaa parempaa elämää tai olla vallankäyttäjiä kohtaan kriittisiä, on meidän syytä tuntea ne sosiaaliset mekanismit, joiden avulla kenttä kulloinkin toimii.

Kysymys siitä, mikä on taidetta ja millä edellytyksillä, on siis varsin merkittävä ja mielenkiintoinen kysymys. Ja nimenomaan institutionaalisessa mielessä – ei siis minkään oppirakennelman kautta, jossa pohditaan jotain mystistä ”taiteen syvintä olemusta”, vaan sellaisen ajattelun kautta, jossa pureudutaan sosiaaliseen todellisuuteen, siihen mitä taide kulloinkin de facto on, miten siitä puhutaan ja esimerkiksi kenen puheita kentällä kuunnellaan.

Se että yksi taiteen nykyisistä legitiimeistä – toki tilanne voi muuttua – tehtävistä on kulttuuristen luokittelujen pohdinta, näkyy esimerkiksi korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin sulautumisessa ja sulauttamisessa. Tämä on ollut suorastaan kulttuuriväen mantra jo parikymmentä vuotta.

Korkeakulttuurissa ja sen vaalimisessa on nykyään selvästikin jotain hävettävää. Näin olisi minunkin mielestäni, jos kyse olisi siitä, että valtaa käyttävä eliitti varaisi jonkin osan taiteesta omaan käyttöönsä ja nimittäisi sitä ’korkeataiteeksi’. Näin ei kuitenkaan Suomessa ole.

Elämme demokratiassa, jossa kaikilla on kohtuullisen helppo pääsy kaiken taiteen pariin – jos ei nyt puhuta oopperalippujen hinnasta. Korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin sekoittuminen on sinänsä jollain tasolla fakta ja ehkäpä myös mielenkiintoinen teoreettinen ja usein myös taide-elämää hedelmöittävä asia.

Intertekstuaalisuudesta kulttuurin hegemonisten tasojen välillä ei liene mitään varsinaista haittaa. Kelvolliseksi ohjelmaksi siitä ei kuitenkaan ole.

Koen kulttuurin viihteellistymisen ja markkinataloudellisen hegemonian lisääntymisen kuin myrkyllisenä marjana. Haluan taistella sitä vastaan kaikin tavoin, enkä häpeä sitä lainkaan. Toiset voivat toki tehdä toisin, koska elämme demokratiassa. On täysin legitiimiä – vaikkakaan ei ehkä kovin fiksua – äänestää Niinistöä presidentiksi tai pitää Karpelaa merkittävänä kulttuuriministerinä.

Hegemoniaa ylläpitävä kulttuuriväki on ottanut populaarikulttuurin lunastusvälineekseen tavalla, joka tuntuu väliin jo säälittävältä ja toisinaan jopa vastenmieliseltä. Säälittävyydellä viittaan vaikkapa tapaan, jolla Nykytaiteen museo Kiasma yrittää esittää olevansa jonkinlainen elävä hiphop-kulttuurin kehto. Kun se oikea hiphop-kulttuuri elää määritelmällisestikin ihan muualla. Toisaalta, ei kai siinä mitään kovin vaarallista ole ollut.

Vastenmielisistä ehkä kaikkein vastenmielisin tapaus oli Helsingin kaupungin taidemuseon The Art of Star Wars (2001).

Miksi ihmeessä kaupunkilaisten verorahoilla pyöritettävä museo antaa myynninedistämistukea Lucasfilmille, megarikkaalle yhdysvaltalaiselle tuotantoyhtiölle, tuhlaamalla vähiä resurssejaan pelkkää markkinointimateriaalia sisältävälle näyttelylle? Tarjoamalla siis ilman mitään museon tuottamaa kulttuurista lisäarvoa sitä samaa kamaa, jota muutenkin tulee joka tuutista?

Ja näyttelyn interaktiivisuus toteutuu antamalla ihmisten pelata niitä samoja pelejä, joita he muutenkin pelaavat joka paikassa!

Tottakai ymmärrän, että Star Wars on mielenkiintoinen aikamme visuaalinen ja mytologiaa luova ilmiö ja että pelkkää taidetta laajemman visuaalisen kulttuurin esittely on nykyään taidemuseoiden legitiimi tehtävä, mutta eikö museon tulisi lähestyä tätä ilmiötä analyyttisemmin tai ehkäpä jopa kriittisesti?

Aivan sama koskee monia valokuvanäyttelyitä eri puolella Suomea. Miksi näyttää muotikuvia museoiden seinillä taideobjekteina? Miksi näyttää lehtikuvia museoiden seinillä taideobjekteina? Miksi näyttää sarjakuvaa museoiden seinille ripustettuina taideobjekteina, kun niiden luonnollinen paikka on albumeissa ja lehdissä, jossa ne mekaanisen monistettavuutensa kautta ovat jo valmiiksi demokraattisen jakelun piirissä?

Mitä mielenkiintoista lisäarvoa syntyy sarjakuvastripin suurentamisesta ja museon seinälle laittamisesta? Tai miksi näyttää museon seinällä, epämukavissa tiloissa, 37 minuuttia kestävää dokumentaarista videota, kun sekin mekaanisen monistettavuutensa ansiosta olisi myytävänä halvalla – kuten kirja – tai näytettävissä televisiossa kaiken kansan katsoa?

Väliin tuntuu, että taidemuseot pelkäävät näyttää taidetta. On paljon sellaista uutta ja vanhaa taidetta, jota ei ole ennen Suomessa nähty. Yksi selitys on epäilemättä eristäytymisen pelko, koska näin muuallakin tehdään – kaikissa niissä puolessasadassa tärkeässä biennaalissa ja triennaalissa.

Sekoittuminen koskee myös lajeja. Miksi valokuva olisi maalauksellista? Miksi video olisi grafiikkaa? Siksi, että toinen selitys sekoittumisille on fasismin pelko – ja sitä kautta itse asiassa kuitenkin konformismi ja näin alustan varmistaminen uudenlaiselle fasismille.

Jos haluaa jonkin asian ”puhtaana” on aina se vaara, että tämä puhtauden vaatimus muunnetaan retorisin keinoin kuin natsi-Saksan rotuopin ilmentymäksi.

Muistan kerran kun Kiasmassa nuori opiskelija kirjoitti Maaretta Jaukkurin nykytaidetta käsittelevää alustusta kuunnellessaan vihkoonsa: modernismi = fasismi. Jaukkuri viittasi modernismin sääntöjärjestelmiä käsitellessään tiettyyn fasisminkaltaisuuteen ja vetosi myös taidemaalari Giorgio de Chiricon fasistisiin kytkentöihin.

Minua on ihan oikeasti alkanut pelottaa tietty uusformalismi ja uussuvaitsemattomuus, jonka nykytaide on tuonut mukanaan. Ikään kuin en uskaltaisi enää ihan avoimesti pitää maalauksista tai veistoksista tai käydä taidenäyttelyssä katsomassa alushousujen sijaan nimenomaan taidetta.

Harrastan myös raveja, ja koen raviradalla aidon ravielämyksen – ilman että se sekoittuu yhtään mihinkään ja ilman, että tunnen itseäni lainkaan fasistiksi. Pelin kannalta on myös järkevää, että suomenhevoset ja lämminveriset juoksevat omissa sarjoissaan.

Otso Kantokorpi

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä