Tulosta sivuPääkirjoitus 2-06

Taide on uskon asia

Muistan joskus naureskelleeni tutkimukselle, jonka mukaan näkinkenkiä olisi käytetty rahan tapaan vaihdon välineenä. Että olisipa näppärä tapa rikastua, menisi vaan ja poimisi ne parempaan talteen. Siitä sitten asuntoa ostamaan. Mutta onko jotenkin eri asia uskoa värikkäästi painettuun paperiin tai keltaiseen metalliin, jonka futuurihinta on nyt kuulemma huipussaan. Siis jos kaikki muutkin uskovat. (Mistä muuten vetoa, että näkinkengätkin kasautuivat lopulta harvojen kätösiin.)

Raha on sosiaalinen sopimus, joka on institutionalisoitunut finanssilaitosten ylläpitämäksi monimutkaiseksi koneistoksi. Vähän niin kuin taide omalla tahollaan. Rahaan – tai televisioon – verrattuna taiteessa ei ole mitään yliluonnollista tai kummaa. Onhan mystisyyden huippu, että pienen laatikon kautta voin nähdä suoraan toiselle puolelle maapalloa.

Silti taide herättää liki uskonnollisia tunteita: sitä ihaillaan, palvotaan, tuhotaan, siitä kiistellään, joskus jopa raastuvassa saakka. Mistä moiset intohimot saavat voimansa?

”Suuren yleisön silmissä museo on pyhä paikka. Se, joka sinne pääsee, on yhteisön arvostama ja tärkeä”, professori Janne Vilkuna muotoilee Helsingin Sanomien jutussa, jossa kerrottiin museologian opiskelijoiden seminaarista Sensuroitu – ei kuulu museoon. Ei siis ole yhdentekevää, mitä näissä sosiaalisissa pyhätöissä esitetään. Taiteella on vielä omat ehtonsa. Siltä odotetaan jotain arkea suurempaa.

Hyödyn nimissä ihmiset ovat valmiita kestämään kaikenlaista, kuten että työmaakopit sulkevat tutuksi käyneen reitin ja keskustan katujen sisälmyksiä kaivellaan läpi kesän. Mutta auta armias, jos kyseessä on taideteos. Vito Acconci pystytti Way Station -teoksen (1983) vermontilaisen koulun pihalle. Koppimaisesta rakennelmasta tuli ympäristöhaitta vasta kun selvisi, että sen oli tarkoitus olla taidetta.

Ideologisen fantasian tasolla taide kuvitellaan universaaliksi. Siksi epätaiteeksi koettu teos ei ole vain makuasia, vaan hyökkäys yksilön koko arvomaailmaa vastaan. Mielen maastossa se tuntuu ehkä yhtä uhkaavalta kuin valtio, joka pyrkii hallitsemaan toisen luonnonvaroja, vaati pääsyä voimalaitoksiin ja täsmäpommittaa, ihan vain kansan parhaaksi ja diktatuuria vastaan. Miten muuten taiteen aiheuttamat äärireaktiot olisivat ymmärrettävissä?

Oikeastaan taiteesta ei pitäisi puhua yksikössä, niin suuria ovat taidekäsityksiä halkovat maailmankatsomukselliset erot. Jakolinja ei kulje vain harrastajien ja taide-eliitin välillä: taidemaalari ei välttämättä välitä mediataiteesta pätkääkään. Kyse on tietysti myös siitä, miten taiteesta puhutaan. Onko mielekästä paikantaa ihminen johonkin lokeroon; sanoa, että tekijä on nuori videotaiteilija, moderni kuvanveistäjä tai jälkimoderni valokuvataiteilija – riippumatta siitä, mitä hän teoksissaan käsittelee.

No myönnettäköön, leimat ovat myös tiivistettyä tietoa. Moderni kuvanveistäjä ei yleensä esitä kohtauksia mytologisista tai muistakaan tarinoista, vaan veistää ei-esittävää pintaa, jolla toki voi olla moniaalle haarautuvia merkityksiä. Jälkimoderni valokuvataiteilija taas pohjustaa suuret värivedoksensa alumiinille, jäsentää kuvapinnan harkitusti, eikä pane pahakseen, jos häntä verrataan maalariin.

Jumalan tai muunkaan korkeamman olennon olemassaolosta en ole varma, mutta taiteeseen uskon omalla tavallani. Taide tai taiteesta kirjoittaminen eivät ehkä muuta maailmaa, mutta ne voivat muuttaa tapaamme suhtautua siihen.

Arja Elovirta

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä