Jay Koh’n ja Chu Yuanin installaatio Bureau for Cultural Interconnectivity: Myanmar. Soulissa vuonna 2006 pidetystä vuorovaikutteisen taiteen käytäntöjä dokumentoineesta kansainvälisestä näyttelystä Public Moment. OIk. Jay Koh: Cross Cultural Communicator, Hanoi, 2007.

Jay Koh ja kuuntelemisen taide

Jay Koh on syntynyt Singaporessa, mutta hän on nykyisin Saksan kansalainen ja työskentelee sekä Euroopassa että Kaakkois-Aasiassa. Hänen dialogiseen estetiikkaan perustuvat projektinsa tarttuvat arkipäivän ongelmiin ja valta-asetelmiin, joihin aasialaistaiteilijat lännessä törmäävät.

Teksti: Grant Kester

Aktivistitaiteilijana aloittanut Jay Koh suuntasi ensimmäiset projektinsa terveydenhuollon ja tieteellisen tutkimuksen sektorille. Köln on tärkeä geenitutkimuksen keskus. Koh oli mukana perustamassa sinne kansalaisten etuja puolustavaa, geenitutkimuksen vaaroista tiedottavaa toimintaryhmää. Hän oli myös kehittämässä terveydenhoidon asiakkaiden informaatiojärjestelmää, jonka avulla potilaat pystyivät seuraamaan ja arvioimaan lääkäreiden työtä.

Vuonna 1992 Koh perusti järjestöille ja yhdistyksille tarkoitetun yhteistyöelimen, joka sai nimekseen Arting. Koh’n mukaan ”ideana oli rakentaa foorumi, jonka puitteissa voisimme nykytaiteen keinoin vaikuttaa sosiaalisiin prosesseihin ja rakenteisiin”.

Arting-projektien ideana on, että esimerkiksi geenitutkimukseen liittyviä monimutkaisia poliittisia ja sosiaalisia kysymyksiä ei voi ratkaista tuottamalla pelkästään taideobjekteja, vaan ne vaativat monimuotoista käsittelyä, joka toimii julkisuudessa monella tasolla ja saa aikaan monenlaista vuorovaikutusta.

Geenitutkimuksen vaaroja käsitellyt Genopoly (1990) rakensi mallin muille Arting-projekteille. Sen puitteissa luotiin yhteistyöhön perustuvia rakenteita Kölnissä ja muualla toimivien taiteilija- ja aktivistijärjestöjen välille. Ryhmien luonne oli vaihteleva, Bürgen Beobachten Petunien -ryhmästä Etelä- ja Keski-Amerikan alkuperäiskansojen oikeuksien keskukseen.

Muita Arting-projekteja on ollut esimerkiksi Auzeit der Demokratie (1993), joka sisälsi näyttelyitä, julkisen tilan teoksia ja tapahtumia sekä ulkomaalaisten asemaa Saksassa käsittelevän luentosarjan, joka oli reaktio fasistiryhmien tekemien, maahanmuuttajiin kohdistuneiden hyökkäysten ja murhien hälyttävään lisääntymiseen. Koh kokosi yhteen kymmeniä taiteilijoita, jotka performanssien, kollaasien, installaatioiden ja muiden teosten välityksellä pohtivat kriittisesti saksalaista muukalaisvihamielisyyttä.

Vuonna 1997 Koh perusti pienemmän ryhmän, IFIMA:n (International Foundation for Intermedia Arts), joka järjestää yhteyksiä saksalaisten ja aasialaisten taiteilijoiden, aktivistien ja kirjoittajien välillä.

Läntinen maailma on vuosisatojen ajan ollut osallisena vaihtokaupassa, jossa Aasian maita on käytetty kulttuuristen ja tyylillisten vaikutteiden lähteinä ja kaikkein nykyaikaisimman työvoiman säätelyn koekenttänä (East India Companystä Hewlett Packardiin).

Koh tuntee hyvin Aasian maiden konfliktien historian ja epäilee sen vuoksi innostusta, jolla yhdysvaltalainen ja eurooppalainen taidemaailma suhtautuu kulttuurivaihtoon Aasian maiden kanssa. Kiinnostuksen taustalla on epäilemättä paljon hyviä tarkoituksia, mutta se tuo mukanaan yhtäältä eksotisoivia ja toisaalta yhdenmukaistavia, uuskolonialistisia mekanismeja.

Länsimaisten projektien järjestäjien toimintaa leimaa usein tahaton holhoavuus, joka johtuu taloudellisten resurssien epätasaisesta jakautumisesta länsimaisten ja aasialaisten taidejärjestöjen kesken. Erityisesti Etelä-Aasiassa taiteella on hyvin niukat resurssit.

Koh’n mielestä länsimainen taidemaailma tähtikuraattoreineen ja -kriitikoineen edustaa eurooppalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin arvoja samaan tapaan kuin muutkin voimakkaat kansainväliset instituutiot, esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahasto, joka hyvää tarkoittavan globalisaation valepuvussa vaalii länsimaiden taloudellisia etuja Aasiassa.

Koh tietää, että eri kulttuureja edustavien ihmisten vuorovaikutuksessa on usein mukana vääriä yleistyksiä ja toisen mitätöintiä. Mutta sen sijaan, että hän torjuisi vuorovaikutukseen perustuvan estetiikan kokonaan, hän haluaa kehittää sellaisia vuorovaikutuksen malleja, jotka minimoisivat nämä vaarat. Hän on halunnut omalla työllään rohkaista ja ylläpitää länsimaisten ja aasialaisten taiteilijoiden, taidehistorioitsijoiden ja kriitikkojen välistä keskustelua.

”Kulttuuri-imperialismi ei ole riippuvainen aseista ja teknisestä ylivallasta, vaan se perustuu älyllisiin hyökkäyksiin ja ennakkoluulojen vahvistamiseen”, hän kirjoittaa. ”Monet aasialaiset pitävät yllä tällaista ajattelua. He ovat saaneet koulutuksensa länsimaissa, uskovat sokeasti lännen ylemmyyteen ja saavat myös kotiin jääneet seuraamaan samaa sokeaa uskoa”.

Koh on pyrkinyt tukemaan itsenäistä aasialaista taidekritiikkiä, joka voisi tarjota vaihtoehdon länsimaisille tavoille arvottaa ja arvioida taidetta. Siihen tarkoitukseen hän on kehittänyt vaihto-ohjelman The Other Critic (1997–1999), jossa on toiminut Thaimaasta, Myanmarista ja bangladeshiläisestä Dhakan yliopistosta tulevia kriitikoita ja taiteilijoita.

Monet länsimaisten taidelaitosten järjestämät kulttuurivaihdot jättävät huomiotta paikallisen kulttuurin erityisyyden ja länsimaiden ja kehitysmaiden välisten valtaerojen vaikutukset. Niiden järjestäjät vetoavat mieluusti siihen, että taide on ”yleismaailmallinen kieli”, jonka avulla hyvin erilaisista kulttuureista ja taustoista tulevat ihmiset voivat löytää yhteisen perustan vuorovaikutukselle.

Koh’n mielestä vuorovaikutuksen täytyy kuitenkin alkaa poliittisten, taloudellisten ja kulttuuristen erojen tunnustamisesta.

Esteettisen universaaliuden ongelma tuli hyvin esiin ristiriitaisessa vastaanotossa, jonka Kölnin Kölnische Kunstverein -galleriassa vuonna 1996 järjestetty Rikrit Tiravanijan laajalti mainostettu näyttely Tomorrow Is Another Day sai osakseen. Tiravanija nähtiin ikonoklastisena ulkopuolisena sekä taidemaailman tottumusten ja kiinteiden identiteettien kyseenalaistajana

Tiravanija on syntynyt Buenos Airesissa ja asunut Bangkokissa ja Kanadassa ennen asettumistaan Yhdysvaltoihin. Nykyään hän on menestynyt ja kysytty taiteilija, joka työskentelee ja opettaa New Yorkissa, länsimaisen etuoikeutetun kulttuurin keskuksessa.

Tiravanijan installaatiot ylittävät julkisen ja yksityisen rajan luomalla gallerioihin ja museoihin ”paralleelisia tiloja”, joissa toimii väliaikaisia kahviloita, illallisravintoloita ja pelihuoneita. Häntä juhlitaan institutionaalisia ja kulttuurisia rajoja ylittävän taiteen ruumiillistumana sekä (ruoan, keskustelujen ja niin edelleen) vapaaseen ja avoimeen vaihtoon tarkoitettujen utooppisten tilojen luojana.

Talvella 1996, samaan aikaan kun Tiravanija oli ”siirtämässä” New Yorkin huoneistoaan Kölnischer Kunstvereiniin ja tekemässä siitä ”avointa tilaa” ruoanlaittoa, syömistä ja ”yhteisöllistä juhlimista” varten, Kölnin poliisi hajotti ja kuljetti pois kodittomien ihmisten leiriä gallerian läheltä. Paikallinen liikemiesryhmä City Marketing oli huolissaan siitä, että kodittomat uhkasivat alueen kehittämistä, etenkin turismia.

Kun Kölnin tiedotusvälineet ylistivät näyttelyn antamaa ”kulttuurienvälisen vaihdon” esimerkkiä, muutamat paikalliset taiteilijat ja aktivistit kiinnittivät huomionsa ristiriitaan, joka kasvoi Tiravanijan jalomielisen tilallisen eleen (vaikkakin sisäänpääsyä valvoi tuikea vahti) ja poliisin brutaalien (liike-elämän motivoimien) hyökkäysten välille.

Kölniläinen taiteilija-aktivisti Stefan Roemer teki näyttelystä videoarvostelun, jonka nimi oli myös Tomorrow is Another Day. Siinä oli seuraava dialogi:

– He esittävät niin anteliaita avatessaan tämän tilan ihmisten käyttöön, vaikka he eivät itse asiassa tee yhtään mitään. Heidän viestinsä on täysin merkityksetön. Samaan aikaan he suurin elkein käskevät viidenkymmenen kodittoman purkaa leirinsä ja lähteä pois…

– Tämä sopii täydellisesti globalisaation puhetapaan, sen tyhjiin latteuksiin ja siihen, että he sitoutuvat mieluummin kuvaan kuin todelliseen muutokseen.
Koh’n vastalause sai muodon thainkielisessä viestissä, joka oli kirjoitettu gallerian oveen: N Sawasdee Khrap, Nong Chail.. Tervehdys, nuorempi veli! Prosessitaiteesi kuulostaa hyvältä, mutta millainen on Thaimaasi yhteiskunnallinen prosessi? Mitä sanot naisista ja köyhyydestä?

Vaikkakaan Tiravanijaa ei voi syyttää lähellä galleriaa tapahtuneesta hyökkäyksestä kodittomien yhteisöä vastaan eikä Thaimaan työläisten olosuhteista, ristiriita syntyy siitä, että hän väittää sitoutuvansa dialogiin, mutta on välinpitämätön kontekstille, jossa dialogi tapahtuu.

Koh’lle taideteos ei ole ainoastaan fyysinen objekti vaan sarja sosiaalisia prosesseja: keskustelun aikaansaamista, ideoiden vaihtoa ja uusien esteettisten paradigmojen yhteistä luomista. Ymmärtääksemme hänen työtään itseilmaisuun perustuva taidekäsitys on vaihdettava taidekäsitykseen, joka perustuu vuorovaikutuksen etiikkaan ja ”kuuntelemisen estetiikkaan”.

Italialainen filosofi Gemma Corradi Fiumara jäljittää kirjassaan The Other Side of Language kreikkalaisen logos-sanan etymologisen alkuperän sanaan legein, joka tarkoittaa jonkun kanssa makaamista, jonnekin kokoamista tai vastaanottamista.
Legein asettuu vastakkain länsimaista filosofiaa ja taidetta hallitsevan ”itsetietoisen väittämisen perinteen” kanssa.

”Emme tiedä kovin hyvin, mitä kuunteleminen tarkoittaa, koska olemme logosentrisen kulttuurin läpitunkemia, kulttuurin, jossa sanojen käyttäjät ovat tekemisissä puhumisen, muokkaamisen ja informoimisen kanssa”, Fiumara kirjoittaa ja jatkaa: ”Moderni taide on yrittänyt väistää tällaista välineellistävää kielenkäyttöä vetäytymällä tutkimattomuuteen ja vaikeaselkoisuuteen.” Fiumara ei kuitenkaan halua kokonaan luopua kielen käyttämisestä, vaan hän on sitä mieltä, että meidän täytyy alkaa tunnistaa kuuntelemisen pitkään tukahdutetun perinteen osuutta dialogisessa, luovassa työskentelyssä.

Koh’n mielestä keskustelua ja kommunikaatiota suosiva taiteellinen työskentely ei voi perustua määrätyn sarjallisen tai tilallisen aiheen toistamiseen, kuten tapahtuu Tiravanijan ”kahviloissa” ja ”olohuoneissa”. Sen täytyy pikemminkin alkaa yrityksestä ymmärtää työskentelyyn valitulle paikalle ominaisia olosuhteita ja niiden vivahteita. Vain siten on mahdollista laatia tehokkaita ja vastaanottavaisia ilmauksia, eleitä tai tapahtumia.

Tiravanijan tapauksessa tällainen asenne olisi voinut merkitä sitä, että hän olisi malttanut ottaa selville, mitä tapahtui hänen työtään esittelevän gallerian naapurustossa tai arvioida, millaista symboliikkaa vartijan läsnäolo toi avoimuuden ja lähestyttävyyden ihanteita edustavaan näyttelyyn.

Ennen taiteen ilmaisevaa tekoa, ennen tilan ja materiaalin haltuunottoa ja muokkaamista tarvitaan avoimuuden, ei-tekemisen, oppimisen ja kuuntelemisen jakso. Koh’n mielestä länsimaisten taiteilijoiden ja taideinstituutioiden on erityisen tärkeää aloittaa kuuntelemalla, koska niille ”itsetietoinen väittämisen perinne” luontuu niin helposti.

Kirjoittaja on Kalifornian yliopiston taidehistorian ja visuaalisten taiteiden osaton apulaisprofessori.

Teoksesta Converstaion Pieces: Community and Communication in Modern Art (2004) kääntänyt Lea Kantonen.