Tulosta sivuKatse itään


Itaan
Bundith Phunsombatlert, On the Ball (The Game Has Begun. Beware Crossing the Grid). Vuorovaikutteinen installaatio Bangkokin yliopiston galleriassa 18.11.–16.12.2006. Yksinkertaisen videopelin kulku on projisoitu näyttelytilan valkokankaalle (ei näy kuvassa). Tilassa liikkuva katsoja voi omalla kehollaan kuitenkin estää ”tennispallon” liikkeen. Videoruutuihin etukäteen ohjelmoitu yleisö seuraa pallon mekaanista liikettä kuin tennisottelussa konsanaan.

Katse itään

Bangkokin taide-elämään tutustuminen avasi reitin vieraaseen kulttuuriin ja innoitti katsomaan, mitä Kiasman Idästä tuulee -näyttely pitää sisällään.

Teksti: Matti Velhonoja

Tutustuin Thaimaan taide-elämään viime vuoden lopulla ollessani vaihto-opettajana Bangkokin yliopistossa. Ilman ystävällisiä ja avuliaita henkilöitä maan kulttuuriin on vaikea perehtyä. Gallerioita on lukuisa joukko eri puolilla kaupunkia, mutta niitä ei ole ihan helppo löytää, eikä tasostakaan ole takeita. Bangkokin yliopiston lisäksi myös muilla taidetta opettavilla yliopistoilla on galleriansa, perinteisin niistä Silpakornin yliopistossa.

Ranskan ja Saksan kulttuurikeskukset toimivat aktiivisesti, myös brittiläiset rahoittavat osaltaan vaihtonäyttelyitä eri tiloissa. Uusi hieno näyttelypaikka lähellä kaupungin hallintokeskustaa on Queens Gallery, monarkkisesta nimestään huolimatta sponsorirahalla toimiva näyttelytila.

Thaimaan poliittinen elämä on ollut myrskyisää. Viime syyskuussa tapahtuneessa verettömässä vallankaappauksessa armeija syrjäytti maan rikkaimpiin liikemiehiin kuuluvan Thaksin Shinawatran johtaman hallituksen, kun pääministeri oli työvierailulla New Yorkissa. Vain muutama kuukausi sen jälkeen kaappauksen merkit eivät vierailijan silmiin enää pistäneet.

Valtion omat laitokset toimivat tosin vähän niin ja näin, kansallisgalleriassa saa aika kehnon kuvan maan taide-elämästä. Yksityinen rahoitus sen sijaan vaikuttaa tuottavan näyttäviä tuloksia: liikekeskustaan nousee uusi taidemuseo ja toista ollaan suunnittelemassa. Vuodesta 1946 maata nimellisesti hallinneen kuningas Bhumiphol Adulyadetin eli Rama IX hallinnon riemuvuoden kunniaksi rakennetun lentokenttäterminaalin vanavedessä näyttää tulevan valtavia investointeja myös kulttuuriin.

Yksi harvoista tasokkaista yksityisgallerioista on Tonsit 100. Avajaisissa tapasin kaksi taiteilijaa – joilla kummallakin oli yhteys Suomeen. Araya Rasdjarmrearnsook oli tulossa Kiasman Idästä tuulee -näyttelyyn, ja Pinaree Sanpitak oli tutustunut samaiseen paikkaan Tukholmanvierailunsa lomassa.

Kohtaamisen haaste


Tapaamani thaimaalaiset taiteilijat olivat kaikki hyvin kansainvälisiä, mutta se tuskin on koko totuus maan taide-elämästä. Bangkokissa on totuttu kansainvälisyyteen, mutta thaimaalaisilla tuntuu olevan myös mekanismeja varjella omaa kulttuurista ydintään.

Voimakkaan ”kehityksen” tai muutoksen edessä kuvataiteilijoiden haasteena on rakentaa uutta kulttuuria, jonka kautta yhteiskunta voi tunnistaa itsensä. Perinteisen yhteisöllisyyden mureneminen länsimaiseksi yksilöllisyydeksi on yksi tunnistettu vaara.

Aasialaisen kulttuurin kohtaaminen on haaste länsimaille ja kasvava kiinnostuksen kohde nyt myös Suomessa. Kiistämättä taustalla on alueen taloudellisen painoarvon kasvu, vaikka monet mieluummin tarkastelevatkin taidetta ilman taloudellis-poliittisia kehyksiä. Idän ja lännen vuoropuhelu on lisääntynyt viime vuosina niin suuresti, että kukaan ei voi olla huomaamatta esimerkiksi kiinalaisten taiteilijoiden invaasiota sekä Länsi-Euroopassa että Pohjois-Amerikassa

Kehittyvä Aasia ei ole tietenkään mikään monoliittinen alue: se on liian iso alue, että voitaisiin puhua jostain yleisestä aasialaisuudesta.

Silti on kiehtovaa miettiä, miksi Bangkokin matkallani törmäsin usein esitettyyn käsitykseen, että Suomi on Euroopan aasialaisin maa. Hämmentävä väite, joka aasialaisten suusta tuntuu kohteliaisuudelta, mutta länsimaalaisten sanomana pikemminkin loukkaukselta – ainakin suomalaiset ovat pitkään yrittäneet todistaa olevansa eurooppalaisia ja täten ei-aasialaisia.

Thaimaan taide-elämä on nuorekasta ja siinä tuntuu olevan kiinnostavia virtauksia eri tavoin perinteiden ja länsimaisten mallien välissä luoviville taiteilijoille. Kansainvälisen taidekentän valokiilassa paistattelevan, yhdysvalloissa asuvan Rirkrit Tiravanijan thaimaalaistaustasta on ollut ainakin se hyöty maan nuoremman polven taiteilijoille, että muualla kasvaneena Tiravanija osaa arvostaa ja tuoda esille thaimaalaisuutensa hienoja puolia.

Kotoperäisen esikuvansa kautta nuoret thaimaalaistaiteilijat voivat arvostaa omaa kulttuuriaan ja nähdä sen perinteet oman taiteensa lähtökohtana. Maan tasapainoilu buddhalaisen perinteen ja länsimaisten ihanteiden välillä on kiehtovaa. Länsimainen demokratia ja buddhalainen ihmiskäsitys voisikin olla eräänlainen utopia, jota kuitenkin on todellisuudessa vaikea toteuttaa.

Pelin politiikkaa


Bundith Phunsombatlertin näyttely Bangkokin yliopiston hienossa uudessa galleriatilassa oli kiinnostavimpia yksittäisiä näyttelyitä, joita kolmen kuukauden oleskeluni aikana onnistuin näkemään. Tälläkin taiteilijalla oli Suomi-yhteys: hän osallistui ISEA 2004 -tapahtumaan Kiasmassa. Rasdjarmrearnsookin tavoin Phunsombatlert on muuntautunut perinteisestä graafikosta mediataiteilijaksi.

Aiemmissakin teoskokonaisuuksissaan hän on ollut varsin kantaaottava ja kyseenalaistanut kehityksen aikaansaamia muutoksia. Hän on muun muassa asetellut kauppakeskukseen esille kuvia myytävänä olevista ihmisen osista kuin ylellisyystuotteita konsanaan.

Näkemässäni vuorovaikutteisessa peliteoksessa katsojasta tuli osa teosta ja monitoreista muodostuvan katsomon objekti. Installaatio problematisoi sekä katsojan aseman että osallistumisen tapoja, määritteli mitä katsoja voi tehdä ja miten vuorovaikutus toimii. Käsitteellisen lähtökohtansa vuoksi se oli helppo lukea metaforana sekä taidepelistä että yhteiskunnallisemmasta poliittisesta pelistä.

Länsimaalaisten silmiin pistää useimpien Aasian valtioiden heikosti toimiva demokratia. Kansalaisten luottamusta vallankäyttäjiin käytetään usein väärin, ja korruptio on laajalle levinnyt käytäntö. Taiteilijat eivät voi olla reagoimatta tähän. Phunsombatlertin luoman taideteoksen maailmassa osallistujalla on mahdollisuus toimia teoksen ehdoilla tai lähteä pois, mutta monitoreihin kytkeytynyt joukkio voi vain toistaa mekaanisia liikkeitään.

Islamilaisuuden haaste


Kiasman Idästä tuulee -näyttelyssä pystyin ruokkimaan herännyttä kiinnostustani koko Kaakkois-Aasian taidetta kohtaan. Jäin erityisesti tästä näyttelystä kaipaamaan vietnamilaisten osuutta, mutta indonesialaisten vahva panos oli hyvä.

Jos buddhalaisia valtioita on länsimaalaisten helppo lähestyä, niin islamilaiset maat muodostavat tällä hetkellä vaikeamman palan. Kiasman näyttelyssä indonesialaiset taiteilijat muodostavat määrällisen enemmistön. Maan rikas hindulais-buddhalainen perinne yhdistettynä vallitsevaan islamilaisuuteen näkyy Entang Wiharson ja Heri Donon monisyisissä installaatioissa.

Molempien teoksissa on sekä viittauksia indonesialaiseen varjonukketeatteriin että poliittisia kannanottoja. Kiinnostavaa niissä on oman kulttuuritaustan vahva läsnäolo ja perinteinen käsityötaito yhdistettynä ajankohtaiseen sanomaan. Tämän tyyppinen nykytaide tuskin on suosittua kotimaassaan, kriittinen etäisyys on usein tarpeen.

Etäisyyttä voi ottaa myös liittymällä länsimaiseen taideyhteisöön. Melati Suryodarmo jätti Indonesian jo varhain ja löysi taiteilijuutensa vasta Saksassa. Hänen vahvat ja suorat esitysteoksensa jatkavat hänen opettajansa, Marina Abramovicin luomalla linjalla, mutta ovat samalla rehellisiä taiteilijan omalle taustakulttuurille. Ne liittävät aasialaisuuden kansainväliseen nykytaiteeseen hyvin selkeässä ja käsitettävässä muodossa.

Islamilaisen maailman ja yhdysvaltalaisen poliittisen kulttuurin törmäys tulee esiin indonesialaisten taiteilijoiden teoksissa. Herää kuitenkin epäily, että etsimme näitä painotuksia heidän taiteestaan herkemmin kuin esimerkiksi länsimaisesta nykytaiteesta, jossa Bushin retoriikan kritisointi on vakiotavaraa. Indonesialaistaiteilijoiden teoksissa pääpaino on kuitenkin yleisessä epäluottamuksessa poliitikkojen toiminnan motiiveja ja oman maan korruptoitunutta valtajärjestelmää kohtaan.

Taiteen Kiina-ilmiö


Jo vuosia jatkunut kiinalaisen nykytaiteen buumi on tehnyt kiinalaisuudesta jo tavallaan läpinäkyvän, itsestään selvän osan kansainvälistä aikalaistaidetta. Kesän ja syksyn aikana Kiinan taidetta esitellään ainakin Tampereella, Kouvolassa ja Helsingissä. Mukaan mahtuu myös nykytaidetta.

Kiinan uuden kehityksen ja kansainvälistymisen keulakuvana on vuosia ollut Shanghai. Idästä tuulee -näyttelyssä tämän nopean muutoksen tuo hienosti esiin Hu Yangin Shanghai Living -valokuvasarjaan.

Dokumenttiarvonsa lisäksi se välittää eri yhteiskuntaluokkien kasvavat erot ja kaupungin monisyisen ja todellisen kansainvälisyyden. Materialistiset arvot, työ ja kilpailussa pärjääminen kertovat täsmälleen samanlaisesta maailmasta, jota itse olemme tottuneet sietämään.

Myytti aasialaisesta tasapainoisesta elämäntavasta karisee viimeistään näiden kuvien äärellä. Kiina on osoittanut pärjäävänsä myös länsimaiden asettamilla pelisäännöillä jo niin hyvin, että pelkäämme täällä, mitä maailmalle tapahtuukaan, jos kiinalaisista tulee samanlaisia kuluttajia kuin meistäkin.

Shanghaissa työskentelee myös Yang Zhenzhong. Hänen kaksi videoteostaan ovat samalla kertaa sekä hauskoja että vakavia. Huumori ei ole se, mistä Aasia olisi erityisen tunnettu, päinvastoin usein toistetaan, että aasialaiset eivät ymmärrä ironiaa, pelkästään huonoa alapäähuumoria. Nämä teokset rikkovat tämänkin myytin ja tekevät niistä varsin katsojaystävällisiä. Kanan ja kukon kilpa riisijyvien nokkimisesta pitää katsojan jännityksessä kuin mikä tahansa urheilukamppailu. Kana tietenkin pärjää paremmin.

Osaksi kasvavaa Aasiaa


Matkailu ja liike-elämä luo mahdollisuuksia lisääntyvälle Aasian tuntemukselle ja tarvetta myös oppia aasialaisesta kulttuurista. Samalla tulee opiskeltua omaakin kulttuuria, kun joutuu miettimään, mitä Akseli Gallen-Kallela, Alvar Aalto tai Eija-Liisa Ahtila kertovat meidän kulttuuristamme.

Täytyy muistaa, että kiinnostuksemme Aasian markkinoita kohtaan ei ole yksisuuntaista. Aasiassa on valtava halu oppia myös länsimaista kulttuuria, ja suomalaiselle kulttuurille on olemassa valmis kysyntä esimerkiksi Japanissa ja Thaimaassa.

Rirkrit Tiravanijan riisivainioprojekti on kiinnostava kansainvälinen ja avoin kollektiivinen taideprojekti, jossa on vahva pohjoismainenkin edustus. Projekti on tuottanut erilaisia näyttelyitä ja julkaisuja, sen yhteydessä on muun muassa pohdittu postkonseptualistisen nykytaiteen mahdollisuuksia. Projekti on samantapaista kuvataiteen oheistoimintaa, mitä itseään kunnioittavien taidetapahtumien järjestäjien tulee nykyään organisoida – sillä erotuksella, että tässä tapauksessa ”oheistoiminta” on pääasia, joka generoi taidetta.


Pohjoisthaimaalainen Chiang Main maaseutuympäristö tarjoaa thaimaalaismaiseman, jossa erimaalaiset taiteilijat voivat toimia keskenään ja luoda omaehtoista toimintaympäristöä esimerkiksi rakentamalla omat talonsa projektin käyttöön annetulle alueelle.

Aasian nykytaiteen esittely on tärkeä teko tänä aikana. Erityisesti turistien suosimassa Kaakkois-Aasiassa rikas kulttuuri jää useimmalta lomamatkailijalta kokematta. Turisteille on luotu omat markkinat ja omat turistiyhteisöt, joissa voi nauttia lämmöstä, luonnosta ja sopivasti kesytetystä paikallisesta eksotiikasta. Syvällisempi ymmärrys ja vuorovaikutus edellyttävät todellista kohtaamista ja molemminpuolista arvostusta.

Buddhalaiseen ihmiskäsitykseen tutustuminen tekee hyvää itse kullekin. Suomalaisilla on ehkä kuitenkin jotain samankaltaista herkkyyttä muiden ihmisten huomioimisessa ja hienotunteisuudessa – emme ole valkoisia norsuja ainakaan pahimmasta päästä.

Kirjoittaja on Kankaanpäässä asuva taidehistorioitsija.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä