Miksi rahoittaa taiteilijaa?

Taiteilijat ovat ryhtyneet taisteluun yhteiskunnallisen asemansa ja rahoituksensa puolesta. Tutkijoiden rinnalla kapinoidaan nyt työttömyys-, eläke- ja muun sosiaaliturvan puutteita vastaan. Samaan aikaan keskustelupalstoilla kysellään, miksi taidetta ylipäätään pitäisi julkisesti tukea – maksaa, ken haluaa?

Teksti: Sari Karttunen, Arja Elovirta
Kuvat: Heli Konttinen

Jos keskustelupalstojen kommentteihin on uskominen, taiteilijoiden työlle on vaikeaa löytää ymmärtäjiä. Yrittäjyyttä korostavissa puheenvuoroissa taiteelta perätään tulosvastuuta. Taiteilijan pitää elää myymällä omaa tuotettaan, ja jos se ei kannata, on syytä vaihtaa alaa. Miksi tukea taidetta, josta kukaan ei halua maksaa?

Näissä keskusteluissa unohdetaan täysin se laaja kulttuurin sektori, jota taiteilijoiden toiminta pyörittää. Suurin osa taiteesta on tarjolla ilmaiseksi tai nimellistä korvausta vastaan, olivatpa kyseessä museot, kirjastot tai vaikkapa galleriat. Niidenkin kävijöistä suurin osa käy tankkaamassa taide-elämyksiä ilman pienintäkään ostoaietta.

Sekin tuppaa unohtumaan, että valtio tukee myös yritystoimintaa. Tämän vuoden talousarviossa kauppa- ja teollisuusministeriön eri tavoin kanavoituvat yritystuet olivat liki 567 miljoonaa euroa. KTM, joka muuten juuri julkaisi ensimmäisen luovien alojen yrittäjyyden kehittämisstrategiansa, tukee etenkin pk-yrityksiä, mutta sen alaisuudessa toimiva Teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus rahoittaa myös suurten yritysten tutkimushankkeita.

Tekes myöntää yritysrahoitusta sellaisille hankkeille, ”joihin liittyy korkea teknologinen ja kaupallinen riski sekä joiden hyödyt eivät toteutuisi täysimääräisesti ilman Tekesin rahoitusta”. Avokätistä tukea on saanut esimerkiksi Perlos, jolta nyt yritetään periä edes osa takaisin.

Uusien tuotteiden ja palveluiden kehittäminen muistuttaa monin tavoin taiteen tekemistä – jos ei muuta, niin riskinoton ja paljon puhutun luovuuden suhteen. Sitä paitsi kulttuuripoliittinen tukikin ymmärretään enenevästi investoinniksi. Siksi onkin mielenkiintoista verrata Tekesin ja taidetoimikuntalaitoksen myöntämien avustusten volyymiä ja suuruutta.

Viime vuonna Tekesin avustuksista runsaat puolet eli 271 miljoonaa euroa suuntautui yrityksille, loput julkisille tutkimuslaitoksille. Hakijoita oli noin 2 800, joista tukea sai 2 157. Saajien määrä on lähes sama kuin taiteen puolella, mutta summat aivan toista luokkaa.

Viime vuonna valtion taidetoimikuntien jakama rahoitus oli yhteensä 20 miljoonaa eli noin 0,05 % kaikista valtion menoista. Apurahaa haki noin 6 000 eri alojen taiteilijaa, joista 43 % sai myöntävän päätöksen. Hakijamäärään suhteutettuna kuvataiteilijat jäivät selvästi myöntökeskiarvon alapuolelle. Kuvataiteilijoista tukea sai 28 % hakijoista, kirjailijoista 65 %, mikä on pitkälti hienon ja perinteikkään kirjastoapurahajärjestelmän ansiota.

Koko opetusministeriön menoluokka ei sinänsä ole mitätön, mutta siitä vain reilut 0,3% suuntautuu suoraan taiteilijoille, valtaosa menee kulttuuri-instituutioiden ylläpitoon, opetustoimeen ja urheiluun ja niin edelleen. Tietoja voi tarkistella vaikkapa Taiteen keskustoimikunnan tutkimuksista ja Paula Karhusen kokoamasta tilastosta Taidetoimikuntien myöntämä tuki 2006.

Valtio mesenaattina?

Joidenkin kriitikoiden mukaan Suomi on liian pieni maa, jotta täällä voisi olla aidosti kriittistä keskustelua. Samaa voi sanoa taidekaupasta: taiteen valmistaminen on monesti niin kallista ja aikaa vievää, että vain harvalla on varaa ostaa sitä. Ökyrikkaiden puute näkyy huonona myyntinä, mutta ainakin toistaiseksi pieniin tuloeroihin perustuva yhteiskunta on katsonut asiakseen tarjota taidetta kaikille, ei vain ostokykyiselle eliitille.

”Pohjoismaisen taiteilijatukimallin taloudellisena perusteena ovat näiden maiden suppeat kotimarkkinat. Toisin kuin isompien markkina-alueiden maissa, pohjoismaisilla taiteilijoilla on hyvin rajalliset mahdollisuudet tienata elantoaan kotimaan kaupallisilla markkinoilla”, tutkija Merja Heikkinen sanoo.

Hänen mukaansa pohjoismainen taiteilijatukijärjestelmä liittyy 1960-luvun hyvinvointiyhteiskunnan rakennusprosessiin. Viime aikoina on puhuttu paljon kulttuuriteollisuudesta ja taiteen tuotteistamisesta, mutta järjestelmän perustana on ajatus taiteesta omaehtoisena alueena, jota voisi verrata vaikkapa filosofiaan.

”Kulttuuripoliittisessa keskustelussa taide ja kulttuuri on usein nähty keinoina esimerkiksi sosiaalisten, kasvatuksellisten tai taloudellisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Yksittäisille ammattitaiteilijoille myönnettävää valtion tukea on kuitenkin kaikissa Pohjoismaissa perusteltu pääasiassa taiteen itseisarvosta lähtevillä argumenteilla. Ensisijaisena tavoitteena on ollut tukea ammattitaiteilijoiden taiteellista työskentelyä taiteellista autonomiaa kunnioittaen, ilman erityisehtoja”, Heikkinen summaa.

Lainsuojattomat?

Kuvataidemarkkinoiden pienuudesta todistaa myös se, että kaikissa Pohjoismaissa kuvataiteilijat ovat taiteilijakunnan köyhimpiä. On toki niitäkin, jotka tulevat toimeen varsin hyvin, mutta kalliit materiaali- ja työhuonekustannukset jäytävät heidänkin talouttaan.

Kaija Rensujeffin tutkimuksen mukaan kuvataiteilijoiden kokonaistulojen mediaani oli vuonna 2000 vaivaiset 15 800 euroa. Kun tämä on keskiluku, voi vain kuvitella, kuinka vähällä osa porukasta kitkutteli.

Kuvataiteilijoiden epätyypillinen ansaintalogiikka ei nakerra ainoastaan toimeentuloa vaan myös sosiaaliturvaa. ”Ammattiasemaan, vakuutuksiin ja ansaintaan perustuvat sosiaaliset turvajärjestelmät nojaavat oletuksiin palkkatyöstä ja työsuhteesta, siksi taiteilijat ovat vaarassa jäädä työttömyys-, sosiaali- ja eläketurva-asioissa väliinputoajiksi”, Rensujeff sanoo. Hänen mukaansa heikoin asema on taiteilijoilla, joiden tulotaso jää niin matalaksi, että omaehtoinen vakuuttaminen ei ole lainsäädännöllisesti välttämätöntä eikä edes taloudellisesti mahdollista.

Apuraha on yleensä verotonta tuloa, eikä sen pohjalta lasketa työttömyyspäivärahaa, se ei täytä työssäoloehtoa, sen perusteella ei kerry äitiys- tai sairauspäivärahaa eikä eläkettä (paitsi valtion vähintään 5-vuotiset apurahat) – mutta esimerkiksi päivähoitomaksuja tai asumistukea määrätessä apuraha kuitenkin katsotaan tuloksi, joka alentaa etuuksia.

Kuvanveistäjä Helena Hietanen sairastui vuonna 1998 syöpään, mutta ei saanut hänelle kaiken järjen mukaan kuuluvaa sairauspäivärahaa. Apuraha ilman veronalaisia tuloja osoittautui hänelle kompastuskiveksi, samoin sairausaikana lähimpien avustamana pidetty näyttely.

Juuri näihin ongelmiin Helsingissä ja monilla muilla suurilla paikkakunnilla järjestetyllä mielenosoituksella otettiin vaalien alla kantaa. Mukana oli laaja kulttuurijärjestöjen rintama, myös Suomen Taiteilijaseura jäsenjärjestöineen. Tapahtuman organisoi pääasiassa tutkijoista koostuva TATUSOTU-työryhmä sekä joukko kuvataiteilijoita, joihin Helena Hietasen lisäksi kuuluivat Ritva Harle, Nella Keskisarja ja Juha-Pekka Väisänen.

Mielenosoituksessa perättiin tulevalta hallitukselta nopeita toimia tutkijoiden ja taiteilijoiden sosiaaliturvan sudenkuoppien korjaamiseksi. Vähintäänkin työttömyysturvalakia ja työministeriön ohjeistusta on täsmennettävä ja uudistuksen valmistelussa on kuultava ammattiliittoja, vaadittiin.

Montako reikää on vyössään?

TATUSOTU-blogiin on koottu taiteilijoiden kertomuksia byrokratiaviidakosta. Sairauspäivärahan saamiseen liittyvien hankaluuksien lisäksi ongelmia tulee esimerkiksi, kun taiteilija apurahakauden jälkeen palaa hakemaan töitä, joilla hän käytännössä elättää itsensä ja tekee taiteellisen työnsä mahdolliseksi.

Työttömyysturvalaki pitää työttömänä ”henkilöä, joka ei ole työsuhteessa tai päätoimisesti työllisty yrittäjänä tai omassa työssä”. Taiteellisen työn määrän arviointi perustuu niin sanottuun kokonaisharkintaan. Sillä saako taiteilija työstään tuloja, ei ole mainittavaa merkitystä.

”Suurin ongelma on, että laissa ei ole määritelty, mitä yritystoimintaa vastaava oma työ on, vaan asia on työministeriön ohjeiden varassa”, Taidemaalariliiton pääsihteeri Terhi Aaltonen sanoo. ”Taiteilijan oikeusturva kansalaisena ei toteudu parhaalla mahdollisella tavalla, koska tulkinnat ja käytännöt vaihtelevat eri puolilla maata ja ovat monesti etukäteen arvaamattomia.”

Omassa työssään työllistyväksi määrittely näyttää yleistyneen 2000-luvulla, minkä Aaltonen arvelee johtuvan työministeriön ohjeitten uudistuksista ja kiristyneestä soveltamiskäytännöstä. Vuonna 2004 voimaan tulleiden ohjeiden mukaan apurahaa voidaan pitää osoituksena päätoimisesta työskentelystä, samoin erillistä työhuonetta. Työvoimaviranomaisten edessä on siis edullista, jos voi esiintyä päätoimisena taideopettajana, jonka työhuone ja näyttelytoiminta liittyvät opettajan työhön ja ammattitaidon ylläpitämiseen.

Työministeriön ohjeissa taiteilijaa vastaan kääntyvät ne kriteerit, joita verottaja käyttää ammattilaisen tunnistamiseen, kuten koulutus, järjestöjäsenyys ja apurahat. TATUSOTU-ryhmän perustajiin kuuluva Nella Keskisarja pitää tilannetta absurdina. Taiteilija ei voi luottaa viranomaisiin vaan hänen on opittava valehtelemaan. Tulevista projekteista ei pidä erehtyä kertomaan, kun jo aie hakea apurahaa tulkitaan työllistymiseksi. Taiteilija pakotetaan kaksinaismoraaliin.

Työskentelyedellytyksiä vai sosiaaliturvaa?

Oikeustieteen tohtori Vivan Storlundin mielestä taiteilijoiden ja tutkijoiden työttömyys- ja sosiaaliturvaa tarkasteltaessa olisi lähtökohdaksi otettava heidän työnsä erityisluonne ja toiminnan edellytykset. Kyse ei ole siitä, etteikö taiteilijoilla olisi töitä, vaan siitä, ettei heillä ole rahoitusta ammattinsa harjoittamiseen. Hänen mielestään taiteilijoiden tai tutkijoiden pitäisi voida toimia sosiaaliturvan varassa silloin, kun muuta ansaintamallia ei löydy. ”Kyse on perustavasta oikeudesta saada tehdä työtä”, sanoo Storlund.

TATUSOTUn piirissä on käyty keskustelua tilanteen parantamisesta perustulon tai taiteilijapalkan avulla. Liitot eivät kuitenkaan näytä nyt halukkailta sitoutumaan taiteilijapalkkaan, joka melkein saatiin läpi 1970-luvun lopulla.

Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa jo kolmekymmentä vuotta sitten toteutettuun tulotakuujärjestelmään meillä ei menty. Ruotsissa järjestelmän piirissä on tällä hetkellä 157 taiteilijaa ja Norjassa 507. Molemmissa maissa vähimmäistulo on hiukan yli 21 000 euroa (Ruotsissa 197 000 kruunua eli noin 21 100 euroa ja Norjassa 178 100 kruunua, noin 21 800 euroa). Tämän lisäksi tulevat Suomessakin käytössä olevat työskentelyyn ja projekteihin suunnatut tuet sekä tekijänoikeuskorvaukset.

Norjassa tulotakuun uskottiin nostavan selvästi taiteilijoiden tulotasoa ja vähentävän tuen tarvetta, mutta näin ei käynyt. Per Mangsetin mukaan erityisesti oikeisto ja populistit ovat vuosien mittaan arvostelleet tulotakuuta väittäen sen sitovan määrärahoja liian pienelle joukolle ja tekevän myös väärinkäytökset mahdollisiksi.

Samantapaisin perustein Suomessa lopetettiin vuonna 1995 reilun kymmenen vuoden ajan jaossa olleet 15-vuotiset taiteilija-apurahat. Mangset ei kuitenkaan usko, että tulotakuujärjestelmää alettaisiin Norjassa romuttaa. ”Tulotakuu säilyy myös tulevina vuosina”, on hänen sivistynyt veikkauksensa.

Suomessa taiteilijoiden tuki on läntisiä naapurimaita selvästi alhaisempi, myös väkimäärään suhteutettuna. Jos valtio lisäisi apurahoitusta vastaamaan kouluttamiensa ammattilaisten määrää, iso joukko taiteilijoita ”työllistyisi”. Myös asenteita voisi muuttaa. Euroopan parlamentin Status of Artists in Europe -tutkimuksesta (2006) selviää esimerkiksi, että Belgiassa taiteilijat voivat tietyissä tapauksissa tehdä omaa työtään työttömyysturvan varassa. Raportissa suositetaan, että taidetyön tekeminen ja taideprojektit pitäisi nähdä taiteilijoiden keinona hakea työtä.

Sari Karttunen on helsinkiläinen taidesosiologi.