Tulosta sivuKritiikit 2-07

Helsingin kaupungin taidemuseon hankinnoista

Tämänkertainen kokoelmanäyttely keskittyy maalaukseen, ja mukana myös nuoria ja suurelle yleisölle melko tuntemattomia taiteilijoita.

Rissanen
Markus Rissanen, Psykohypnoottinen kaksoispallo. Helsingin kaupungin taidemuseo, kuvausaika 2001.

Usko taiälä, tämä on totta!

Käsittämätöntä mutta totta – uusia teoksia kokoelmista
Helsingin kaupungin taidemuseo, Meilahti 7.3.–8.4.2007

Helsingin kaupungin taidemuseon kokoelmanäyttely käsittää 130 teosta, noin kolmanneksen kaikista hankinnoista, joita museo on tehnyt vuosina 2002–2006. Yhteensä museon kokoelmissa on yli 8000 teosta.


Tämänkertainen kokoelmanäyttely keskittyy maalaukseen, ja mukana myös nuoria ja suurelle yleisölle melko tuntemattomia taiteilijoita.


Näyttelyä jäsentämään on luotu myös seitsemän eri teemaa: Ihminen katsoo itseään, Abstraktin käyttökelpoisuus, Taiteen historian uumenista, Elämän tilat, Henkilökohtaista, Eläin merkitsee jotakin ja Uusia maisemia.

Museo painottaa tiedotteissaan, että kokoelmiin pyritään hankkimaan taidetta, joka kertoo jotain olennaista ajastamme. Näyttelyn sisäänpääsy on ilmainen – näin on haluttu madaltaa veronmaksajien museokynnystä ja näyttää, mitä verorahoilla on hankittu.

Peruskokemukseni näyttelystä on suurelta osin käsittämätön, absurdikin – tässä mielessä kokonaisuus on tosiaankin nimensä veroinen. Olenko tullut väärään paikkaan ja aikaan, onko tämä nykytaidetta? No, aloitetaan teoksista: näyttelyn eri teemakokonaisuuksissa on toki mukana monia hyviä taiteilijoita.


Avausosio Ihminen katsoo itseään on mielestäni näyttelyn vahvin, silmääni pistävät erityisesti Pauliina Turakka-Purhosen ironinen raskaana oleva omakuva Rottakengät, Vesa-Pekka Rannikon herkänkova jääkiekkoaiheinen värikipsiteos Pehmuste ja Paavo Paunun koskettava sekatekniikka-installaatioteos Taivas putoaa. Ja lisäksi Outi Pienimäen pieni mutta puhutteleva maalaus Pakkanen. Myös Tommi Toijan valloittava keraaminen tuijottajaolio Sivusta seuraaja pysäyttää.

Laamanen
Markku Laamanen, Madonna. Helsingin kaupungin taidemuseo, kuvattu, 2002.

Abstraktio-osuudesta löydän kestoidolini, loistavan koloristimaalarin Raili Tangin, esittävän ja ei-esittävän välissä katseen vangitsevasti leikittelevän Markus Rissasen ja myös Hans Christian Bergin kolmiulotteisia illuusioita luova teos puhuttelee. Taidehistorian osiossa Milla Toivasen maalaus Vertigo ja Kim Simonssonin pastissimainen, maalattu kipsiteos Edgewood kiinnittävät huomioni.


Henkilökohtaista-osiossa mielikuvitusta kiehtoo Petri Kaverman monitulkintainen, triptyykkimuotoon rakennettu installaatio, ja Arto Korhosen neljä akvarellia muodostavat näyttelyarkkitehtonisesti näppärästi toimivan liukuman eläinteeman puolelle, joka tosin ei kokonaisuutena kovin syvästi elähdytä, sympaattisista yksittäisistä teoksista – esimerkkeinä vaikkapa Markku Laamasen salaperäiset hybridieläimet – huolimatta. 


Eskelinen
Petri Eskelinen, Maalla & merellä (osa). Helsingin kaupungin taidemuseo, kuvattu 2006.

Maisemaosiossa Petri Eskelisen installaatio Maalla ja merellä tuo kokonaisuuteen eloa, ääntä ja liikettä ja toimii käsitteellisesti hyvin kolmiulotteisena maisemana. Mauri Kuitulan Pohjanmaalainen mahdottomuus on iskevä, Heli Hiltusen ja Päivi Sirénin teokset esteettisesti erittäin hallittuja ja Tiina Ripatin suurikokoinen, kasettinauhasta koostettu ”maalaus” Recorded materiaalit ja merkitykset osuvasti yhteen fuusioiva.

Mutta mutta… miksi kokonaisuus ei sytytä? Kuraattori Pessi Raution mukaan tällä kertaa on haluttu tietoisesti jättää videot ja valokuvat sivummalle, vaikka niitä on esiteltävällä aikavälillä museoon hankittu. Siis ”tähdet” – vaikkapa Elina Brotherus ja Heli Rekula – sivummalle, tuntemattomampia suuruuksia keskiöön. Kelpo ideoita sinänsä.

Koen kuitenkin ratkaisemattomina ongelmina valintojen varovaisuuden ja sovinnaisuuden, maalaus-käsitteen määrittelyn ohuuden ja teemojen kehittelemättömyyden. Nykytaiteilijat ja -teoreetikot ovat työstäneet maalauksen, videon ja valokuvan suhdetta jo pitkään, maalaus on nykytaiteessa huomattavasti monimuotoisempi ilmiö kuin näyttelyn perusteella on miellettävissä. Tämä varmasti osaltaan selittää anakronistisia tunnelmiani. Käsityskykyni ulkopuolelle jää myös, miten se että eläin merkitsee ”jotakin” kertoo ”jotain olennaista ajastamme”, vaikka eläimet ovatkin esiintyneet mm. Ateneumissa kuluneena keväänä ja kuraattori kertoo törmänneensä hankintojen yhteydessä moniin eläinaiheisiin?


Ehdotan seuraavalle kokoelmanäyttelylle teemaa Back to the Future.


Taava Koskinen


Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä