Helsingin kaupungin taidemuseon hankinnoista
Tämänkertainen kokoelmanäyttely keskittyy maalaukseen, ja mukana myös nuoria ja suurelle yleisölle melko tuntemattomia taiteilijoita.

Usko taiälä, tämä on totta!
Käsittämätöntä mutta totta – uusia teoksia kokoelmista
Helsingin kaupungin taidemuseo, Meilahti 7.3.–8.4.2007
Helsingin kaupungin taidemuseon kokoelmanäyttely
käsittää 130 teosta, noin kolmanneksen kaikista
hankinnoista, joita museo on tehnyt vuosina 2002–2006.
Yhteensä museon kokoelmissa on yli 8000 teosta.
Tämänkertainen
kokoelmanäyttely keskittyy maalaukseen, ja mukana myös nuoria
ja suurelle yleisölle melko tuntemattomia taiteilijoita.
Näyttelyä jäsentämään on luotu myös seitsemän eri teemaa: Ihminen
katsoo itseään, Abstraktin käyttökelpoisuus,
Taiteen historian uumenista, Elämän tilat,
Henkilökohtaista, Eläin merkitsee jotakin ja Uusia maisemia.
Museo painottaa tiedotteissaan, että kokoelmiin pyritään
hankkimaan taidetta, joka kertoo jotain olennaista ajastamme.
Näyttelyn sisäänpääsy on ilmainen –
näin on haluttu madaltaa veronmaksajien museokynnystä ja
näyttää, mitä verorahoilla on hankittu.
Peruskokemukseni näyttelystä on suurelta osin
käsittämätön, absurdikin – tässä
mielessä kokonaisuus on tosiaankin nimensä veroinen. Olenko
tullut väärään paikkaan ja aikaan, onko
tämä nykytaidetta? No, aloitetaan teoksista: näyttelyn
eri teemakokonaisuuksissa on toki mukana monia hyviä taiteilijoita.

Abstraktio-osuudesta löydän kestoidolini, loistavan koloristimaalarin Raili Tangin, esittävän ja ei-esittävän välissä katseen vangitsevasti leikittelevän Markus Rissasen ja myös Hans Christian Bergin kolmiulotteisia illuusioita luova teos puhuttelee. Taidehistorian osiossa Milla Toivasen maalaus Vertigo ja Kim Simonssonin pastissimainen, maalattu kipsiteos Edgewood kiinnittävät huomioni.
Henkilökohtaista-osiossa mielikuvitusta kiehtoo Petri Kaverman monitulkintainen, triptyykkimuotoon rakennettu installaatio, ja Arto Korhosen neljä akvarellia muodostavat näyttelyarkkitehtonisesti näppärästi toimivan liukuman eläinteeman puolelle, joka tosin ei kokonaisuutena kovin syvästi elähdytä, sympaattisista yksittäisistä teoksista – esimerkkeinä vaikkapa Markku Laamasen salaperäiset hybridieläimet – huolimatta.

Maisemaosiossa Petri Eskelisen installaatio Maalla ja merellä
tuo kokonaisuuteen eloa, ääntä ja liikettä ja
toimii käsitteellisesti hyvin kolmiulotteisena maisemana. Mauri Kuitulan Pohjanmaalainen mahdottomuus on iskevä, Heli Hiltusen ja Päivi Sirénin teokset esteettisesti erittäin hallittuja ja Tiina Ripatin suurikokoinen, kasettinauhasta koostettu ”maalaus” Recorded materiaalit ja merkitykset osuvasti yhteen fuusioiva.
Mutta mutta… miksi kokonaisuus ei sytytä? Kuraattori Pessi
Raution mukaan tällä kertaa on haluttu tietoisesti
jättää videot ja valokuvat sivummalle, vaikka niitä
on esiteltävällä aikavälillä museoon hankittu.
Siis ”tähdet” – vaikkapa Elina Brotherus ja Heli Rekula – sivummalle, tuntemattomampia suuruuksia keskiöön. Kelpo ideoita sinänsä.
Koen kuitenkin ratkaisemattomina ongelmina valintojen varovaisuuden ja
sovinnaisuuden, maalaus-käsitteen määrittelyn ohuuden ja
teemojen kehittelemättömyyden. Nykytaiteilijat ja
-teoreetikot ovat työstäneet maalauksen, videon ja valokuvan
suhdetta jo pitkään, maalaus on nykytaiteessa huomattavasti
monimuotoisempi ilmiö kuin näyttelyn perusteella on
miellettävissä. Tämä varmasti osaltaan
selittää anakronistisia tunnelmiani. Käsityskykyni
ulkopuolelle jää myös, miten se että eläin
merkitsee ”jotakin” kertoo ”jotain olennaista
ajastamme”, vaikka eläimet ovatkin esiintyneet mm.
Ateneumissa kuluneena keväänä ja kuraattori kertoo
törmänneensä hankintojen yhteydessä moniin
eläinaiheisiin?
Ehdotan seuraavalle kokoelmanäyttelylle teemaa Back to the Future.
Taava Koskinen

