Mitä jäi huomaamatta? – Jussi Heikkilä, Timo Heino, Veikko Hirvimäki, Katarina Reuter

Jussi Heikkilän, Timo Heinon, Veikko Hirvimäen ja Katarina Reuterin voi täysin uskottavasti todeta käsittelevän teoksissaan luonnon ja kulttuurin monimutkaista suhdeverkostoa.

Mitä jäi huomaamatta?

Jussi Heikkilä
Galleria Sculptor, Helsinki 28.3.–15.4.2007

Timo Heino
Galerie Anhava, Helsinki 13.4.–6.5.2007

Veikko Hirvimäki
Galerie Forsblom, Helsinki 4.–29.4.2007

Katarina Reuter
Galleria Heino, Helsinki 31.3.–22.4.2007

Miettikäämme ensin kahta lausetta. Jos sanon, että ”taiteilija XX lähestyy kolmiulotteista tilaa konstruktivistisesti”, koetaan sävyni neutraalin deskriptiiviseksi. Keskeinen teema ja taidehistoriallinen viitekehys tulevat nopeasti kartoitetuksi. Jos sanon, että ”taiteilija YY käsittelee teoksissaan luonnon ja kulttuurin suhteita”, on mukana jo sisään kirjoitettuna aimo annos arvottamista, koska jostain syystä luonnon ja kulttuurin suhteiden käsitteleminen mielletään jo sellaisenaan, suorastaan määritelmänomaisesti arvokkaaksi.

Jussi Heikkilän, Timo Heinon, Veikko Hirvimäen ja Katarina Reuterin voi täysin uskottavasti todeta käsittelevän teoksissaan luonnon ja kulttuurin monimutkaista suhdeverkostoa. Tunnustankin, että tämän takia olen vähintäänkin intuitiivisesti aina jotenkin arvostanut heitä. En kuitenkaan pohjimmiltaan tiedä, miksi näin on. Niinpä lähdin uuden tietoisuuden ja samalla epätietoisuuden vallassa tutkimaan sitä, minkä takia arvostan taiteilijoita, jotka käsittelevät teoksissaan luonnon ja kulttuurin suhdetta.

Jussi Heikkilä on tunnettu taiteilijana, jonka teoksissa yhdistyvät luonnon havainnointi ja filosofinen pohdinta sekä myös kriittinen asenne ihmisen luontoon suuntautuneita toimia kohtaan. Mukana on aina ollut myös ripaus häkellyttäviä oivalluksia ja jopa huumoria, mutta aina hienostuneesti esitettynä. Heikkilä on käsitetaiteilija, jonka teokset saattavat olla katsojalle toisinaan liiankin haastavia; joku hienovireinen viittaus saattaa jäädä helposti löytämättä, tai sitten on saattanut jäädä vain joku kirja lukematta – vaikkapa Wittgenstein.

Odotukseni olivat siis korkealla, mutta jotenkin väsyneeltä Heikkilä nyt tuntuu. Näyttely ei tuntunut kunnon kokonaisuudelta vaan hajanaisten ja satunnaisten oivallusten koosteelta. Jos nyt jotain kokoavaa teemaa yritän hahmotella, se onkin yllättäen jonkinlaista resignaatiota ja ehkä turhautumistakin, mikä ehkä kulminoituu koivuun poltetusta linnunkuvasta ja sveitsiläisen käkikellon osasta koostuvassa teoksessa Burnout (2006) tai lasten avatusta ja värien tuhrimasta värikynälaatikon sisäseinistä koostuvasta teoksesta Interiööri (2006). Siellä ne värit vain itsestään piirtävät teosta.

Yritys nuotintaa ruostekurkkusirkun laulu (2007) on lintuhäkki täynnä turhia rutistettuja yrityksiä. Teoksen voisi tietenkin todeta problematisoivan filosofissävyisesti luonnon representaation vaikeuksia, mutta nopean avautumisen jälkeen jäljelle jää vain huolella toteutettu ja sinänsä kaunis käsitetaiteellinen objekti, joka muuttuu melko pian pelkäksi esteettiseksi kliseeksi.

No, mutta nostihan näyttely minut katsojana kuitenkin metatasolle: luonnon ja kulttuurin suhteen käsittelemisen sijaan se käsittelikin mielestäni luonnon ja kulttuurin suhteen innovatiivisen esittämisen vaikeutta. Sitä paitsi käsittämätön korutaideteos Sculptorin tähtikuvio (2007) sai minut harrastamaan omia tutkimuksiani, kun piti oikein tarkastaa, onko sellaista tähtikuviota olemassakaan. Onhan se, ja se täyttää 1.15 % taivaasta.

Sitten ryhdyinkin jo miettimään sitä, että miksi tähdistö on nykyään tieteellisesti tarkkaan rajattu alue taivaalla, ja luin Wikipediasta lauseen, jonka mukaan ”tähtien ryhmittely tähdistöiksi ei aikojen saatossa ole ollut mitenkään täsmällisesti määrättyä, vaan eri kulttuureissa on ollut erilaisia joukkoja tähdistöjä”. Olikohan se sittenkin hyvä taideteos, kun se sai minut miettimään uusia asioita? Ja nyt minua vaivaa se, että minulta jäi siitä kuitenkin joku juju huomaamatta.

Timo Heinoakin on pidetty aina hienostuneena ja filosofisena, mutta samalla myös vähän provokatorisenakin. Joten aika tsempatussa tilassa hänenkin näyttelyynsä piti mennä. Näyttely koostui vain neljästä teoksesta, eikä älynystyröitä tarvinnut hieroskella liikaa. Tällä tarkoitan sitä, että teosten viittaussuhteet olivat osin helppoja ja osin varmaan vaikeitakin, mutta sellaisenakaan niillä ei ollut niin väliä, koska teosten emotionaalinen voima ikään kuin sallii vapaammatkin assosiaatiot.

Heinon teokset vaikuttivat tällä kertaa rumilta, raskailta ja vastenmielisiltäkin. Ymmärrän, että SM-friikit saattavat saada omanlaisiaan kicksejä teoksesta Koivuniemen herra (2007), jossa yhdistyvät mänty, kumi, rauta ja linnunmunat, mutta minussa kumilla päällystetyn puun ja linnunmunien kombinaatio ei herättänyt kovin seksuaalisia tuntemuksia. Shokeeraavat rinnastukset ovat tietysti jo vähän klisee, mutta tässä voidaan ehkä tulla taiteen taito-ulottuvuuteen. Kun rinnastuksen toteuttaa tarpeeksi taitavasti, voidaan sitä varioida loputtomiin yhtä lailla kuin kukkamaalauksia ja maisemiakin.

Kun astuin galleriatilaan, ensiajatukseni oli selvä: ”Tästä näyttelystä en pidä.” Ja kuinka väärässä olinkaan. Rumat ja rujot teokset vaativat uudestaan ja uudestaan katsomaan itseään ja miettimään metaforisuutta. Sateenvarjoista ja eläinten kalloista koostuva 10-osainen Vauhtisokeus (2007) on kuin 2000-luvun surrealistinen manifesti, jossa ranskalainen älyllinen hienostuneisuus on saanut kunnolla kyytiä.

Mutta jäiköhän minulta taas joku huomaamatta, kun en ymmärtänyt sitä, miksi Koivuniemen herra on tehty männystä?

Veikko Hirvimäki edustaa jo vähän vanhempaa taiteilijapolvea, ja niinpä häneen liitetty shamanistisuus on sangen ymmärrettävää. Mutta kyllä se vain toimii. Hirvimäessä yhdistyvät hauskasti ikuinen pikkupoika, joka tykkää askarrella kuin Vaahteramäen Eemeli konsanaan, ja vanheneva mies, joka tutkii vähän surumielisestikin vanhenevan miehen identiteettiä.

Hirvimäki rustaa väsymättömällä innolla toteemin tai rituaaliesineen kaltaisia veistoskokonaisuuksia, joiden loputtomat yksityiskohdat ja viittaukset eivät tunnu vaativan liian älyllistä suhtautumista: riittää kun osaa nähdä ne osana jotain hahmotonta myyttistä kokonaisuutta, jonka vallassa herkkä ja tunteva ihminen elää.

Sieltä sun täältä löytyy kenelle tahansa tarttumakohtia eikä ajatustentynkien tarvitse ainakaan katsojassa muodostaa mitään systeemiä. Ja kantaakin Hirvimäki ottaa: ”Me emme voi rakentaa rituaaleja geenimuunnoksista.” Siinähän hän on tietenkin väärässä, koska kyllä ne siellä kabineteissaan ovat keksineet omat liturgiansa ja rituaalinsa. Mutta ymmärrän kyllä, mitä Hirvimäki tarkoittaa. Jotain minulta jäi taatusti huomaamatta, mutta se ei vaivaa minua lainkaan.

Katarina Reuter on joukosta vähiten kantaaottava. Reuterin luontotutkielmat etsivät asioita pinnan alta – värejä, struktuureja ja malleja – ja toisaalta luonnon ja kulttuurin hörhelöiden rinnastuksia sekä mittakaavoilla leikittelemistä.. Mikään ongelmaton luontokuvaaja hän ei kuitenkaan ole – sen varmistavat jo ristiriitaiset materiaalivalinnat.

Maalauksen pohjana saattaa kovalevyn lisäksi alumiini ja kupari, ja renessanssitemperan lisäksi taiteilija innostuu ilmeisen jatkuvasti kuulakärkikynästä, joka jaksaa tuottaa edelleen myös katsojan kannalta hauskaa rosoa.

Reuterin teokset ovat pikemminkin pinnan ja syvyyden välistä leikkiä kuin luonnon ja kulttuurin välistä taistelua. Mutta eikö sekin riitä, kun sen osaa tarpeeksi kiinnostavasti? Kysyttävää ei paljoa jää, mutta seuraavaakin näyttelyä odotan mielenkiinnolla.

Otso Kantokorpi
Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko ja Kritiikin Uutisten päätoimittaja

Palaa otsikoihin