Tulosta sivuKritiikit 2-07

Reino Laitasalon tarina

Pitkät, lempeän groteskit hahmot astuvat esiin Werstaan tarkoituksellisen karuissa näyttelyhalleissa. Reino Laitasalo (1929) on pysytellyt uskollisesti pienen ihmisen tuntemusten ja yhteisöllisyyden kuvauksessa.

Laitasalo-Puuvillate
Reino Laitasalo, Puuvillatehtaan tytöt, 1996. Öljy kankaalle, 135 x 150 cm.

Ihmisten keskellä

Reino Laitasalo: Pispalasta 50 vuotta
Työväenmuseo Werstas,
Näyttelysali Kisälli ja Berteli, Tampere 9.2.–29.4.2007

Pitkät, lempeän groteskit hahmot astuvat esiin Werstaan tarkoituksellisen karuissa näyttelyhalleissa. Reino Laitasalo (1929) on pysytellyt uskollisesti pienen ihmisen tuntemusten ja yhteisöllisyyden kuvauksessa. Tamperelaista I. E. Repinin taideinstituutin kasvattia onkin pidetty omaperäisenä realistina ja viimeisenä yhteiskunnallisena proletaaritaiteilijana.

Vaikka Laitasalon retrospektiivistä näyttelyä voi katsoa yhteiskunnallisesti, pelkkä työläistaiteilijan mantteli ei tunnu solahtavan paikoilleen. Suosittelen astumista elämänkestoisen kertomuksen äärelle, aistimaan figuurien ja värien yhteispelillä luotuja kohtauksia eletystä elämästä. Varhaisimmissa maalauksissa taustalla on perspektiivittömiä tehdasmaisemia, jotka myöhemmin kasvavat isoiksi väripinnoiksi ja sitten plastiseksi, sammutettujen värien puistoksi.

Maalauksissa toistuvat jyhkeät hahmot, joiden rajat ovat monikerroksisin ääriviivoin tehostettuja: ne ovat kuin suojaava kuori ihmisen ympärillä. Kuvat elävät figuureina, pintoina ja toistuvana liikkeenä. Teossarjassa Kansakunnan aika joukko yksilöitä on matkalla samaan suuntaan. Kun teosta katsoo pitkään, jäljelle jää vain liike. On kuin kertomus olisi alkanut hengittää geometrisin muodoin.

Suorastaan hykerryttävää on ahmia epämuodikasta joukkovoiman kuvausta. Ihmisten yhteinen voima huokuu raskaana erityisesti niissä teoksissa, joissa yksilö on samanlainen kuin hänen vieressään oleva. Marssi-teoksen edessä tuntee olevansa yksimielisen muurin edessä, voimaton vastustamaan tahtonsa yhdistäneiden ihmisten päätöstä.

Laitasalon hahmot ovat näennäisen persoonattomia, mutta kaiken samankaltaisuuden keskellä väri antaa niille oman luonteensa, oman sävynsä. Erityisesti Äidit pakottaa viivähtämään. Se mikä jyhkeissä miesryhmissä paljastaa juron todellisuuden, on äitien kuvauksissa yksilön ainutkertaisuutta. Jokainen on yksin oman lapsensa kanssa, mutta silti kuin sisar toisten äitien rinnalla.

Näyttely on rakennettu mielenkiintoisesti. Teoksia ei ole sijoitettu kronologisesti vaan siten, että tulee vaikutelma elämän kokoisesta kierroksesta. Laitasalon ilmaisu ei ole muuttunut yhteen suuntaan vaan hän on toisinaan palannut aikaisempien teosten ominaisuuksiin. Näyttelyn viimeisten töiden myötä ympyrä tuntuu sulkeutuvan.

Olen elänyt taiteilijan mukana puolivuosisataisen arvokkaan kierroksen, jonka jättämistä jäljistä arvokkain on ehdottomasti toivo. Ei niin hyvää aikaa, etteikö joku joutuisi taistelemaan, eikä niin huonoa, etteikö parempaa tulevaisuutta olisi.

Minna Polus
Kirjoittaja on helsinkiläinen taidehistorian opiskelija

Laitasalo-omakuva
Reino Laitasalo: Omakuva, 2001. Öljy kankaalle, 60 x 100 cm.

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä