Sisäiset piilokuvat – Mari Sunna

Sunna tuntuu katsovan todellisuutta (kuin Lumikki) tarunomaisen, sisäisiä olemisentapoja paljastavan peilin kautta.

Sisäiset piilokuvat

Mari Sunna: Everynoanysome One

Espoon modernin taiteen museo EMMA, 8.2.– 29.4.2007

Pitkään Lontoossa asuneen Mari Sunnan (1972) maalausten maailma on hyvin erikoinen, sanoisin poikkeava. ”Mari Sunnan maalauksista kirjoittaessa on äärimmäisen tärkeä pitää huoli siitä, ettei tuhoa tai konkretisoi niiden oudosti harhautuneita merkityksiä ja omaelämäkerrallista monitulkintaisuutta”, varoittaa kriitikko, kuraattori Sally O’Reilly näyttelyluetteloon kirjoittamassa esseessään. 

Yritän noudattaa neuvoa ja samalla väittää vastaan: puhuakseni kokemuksista ja Sunnan kuvamaailman herättämistä visuaalisia assosiaatioita, minun on jokseenkin pakko konkretisoida ajatukseni sanoiksi.

Sunna on vasta kolmikymppinen, mutta hänen näyttelystään puhutaan jo retrospektiivinä: mukana on kaiken kaikkiaan 34 teosta vuosilta 2000–2006. Pienistä tussi- ja vesivärilaveerauksista, öljymaalauksia ja erilaisille pohjille toteutetuista keskikokoisista tauluista voisin käyttää aluksi seuraavia adjektiiveja: ”oudot, sujuvamuotoiset, aavistukselliset, aavemaiset, pelokkaat, näennäisen selkeät, usein leikkisästi ja vakavasti morbidit”. Adjektiivit vieraannuttavat, ottavat etäisyyttä maalauksiin, joissa on kuitenkin jälkiä aikamme kollektiivisesta kokemuksesta, sen sisäisestä hajaantumisesta ja identiteettien piiloleikeistä. 

Sunna tuntuu katsovan todellisuutta (kuin Lumikki) tarunomaisen, sisäisiä olemisentapoja paljastavan peilin kautta. Se näyttää järjenvastaisen, tivolin peililabyrinttia muistuttavan kafkamaisen maailman, joka toimii omalla oudolla logiikallaan ja jättää yksilön – kaikista ymmärtämisen yrityksistä huolimatta – neuvottomaksi, kärsiväksi ja yksinäiseksi.

Sen lisäksi Sunnan maalausten maailma sisältää selittämätöntä poetiikkaa, jota voidaan tunnistaa esimerkiksi Edgar Allan Poen novelleissa ja runoissa, vuosisadan vaihteen taiteen dekadenssisuuntauksissa ja Edvard Munchin Huudossa.

Sujuvamuotoisissa ja teknisesti taitavasti toteutetuissa maalauksissa on shokeeraavaa ja samalla puoleensavetävää voimaa. Nimenomaan ristiriita sujuvasti hallitun maalauksellisuuden ja paljastavan, oudosti epämiellyttävän kokemuksen välillä antaa Sunnan maalauksille tunteisiin käyvän vetovoiman. 

Kuvassa on usein nainen tai tunnistamaton androgyyni, avaruusolento, toinen minä, joka jostain syystä tahdon vastaisesti tulee paljastamaan sellaisia tuntemuksia, jotka muuten menevät ohitse hetkessä. Hetken katseemme ja kasvojemme liikkeet toimivat kontrolloimattomasti, ja huomatessamme sen vilkaisemme pikaisesti ympärille, näkikö joku...? Tai sitten havaitsemme sen toisessa henkilössä, ja silti emme halua uskoa... Kokemus ei personoidu vaan muuttuu yhteiseksi tuntemukseksi, sellaiseksi, joka sisältää pelottavuuden aspektin.

Teosten maalaustapahtuma tuntuu olevan intensiivinen. Teknisesti hallittu suoritus on vaikea ja todennäköisesti tuottaa myös epäonnistumisia, jotka täyttyy kestää, että voi uskoa seuraavaan onnistumiseen. Niin kun elämäsäkin.

Petr Rehor

Kirjoittaja on Espoossa asuva taiteilija

Palaa otsikoihin