Taidehallin keväässä soi jazz

Aikojen saatossa jazz on muuttunut, eikä taidekaan ole pysähtynyt paikoilleen. Konstruktivismin puhtaat muodot ja toisistaan erotetut värikentät olivat suosittuja myös jazzlevyjen kansissa.

Jukka Mäkelä: Caravan, 2006. Akryyli ja paperi kankaalle.

Taidehallin keväässä soi jazz

Boogie woogie – kuvataide ja jazz

Helsingin Taidehalli 10.3.–8.4.2007

Taidehallissa oli maaliskuussa tarjolla kokonaisvaltainen elämys. Vexi Salmen kokoama laaja näyttely luotasi musiikin ja kuvataiteen suhdetta. Vanha jukebox soitti jazzia ja jazzin henkeä hehkuvat runot rytmittivät teosten katselua. Tunnelmaa loivat myös nostalgiset konserttijulisteet ja levykannet. Näyttelyssä saattoi nähdä joka viikko musiikin ja tanssin opiskelijoiden esityksiä ja improvisointia. Keskiviikkoisin kotimaiset jazzbändit soittivat Taidehallin ravintolassa.

Rytmi, spontaanius, sointi, harmonia ja improvisointi yhdistävät kuvataidetta ja jazzia. Esillä olleet teokset ilmensivät monin tavoin tätä vuorovaikutusta. Ulkomaisista klassikoista mukana olivat Fernand Légerin kubismin hengessä tehty mustavalkoinen Jazz (n. 1930) ja Henri Matissen Jazz-sarjan (1947) paperileikkaustekniikalla tehdyt värikkäät työt, joista Taidehallissa oli näytillä niin sanottuja jälkivedoksia. Niistä välittyi riemukas jazzin dynamiikka. Miles Davisin piirrokset olivat mielenkiintoinen lisä näyttelyn kokonaisuudessa, mutta eivät säväyttäneet niinkään taiteellisella arvollaan.

Lähes kolmenkymmenen kotimaisen taiteilijan joukossa oli vanhoja jazz-vaikutteisen taiteen konkareita, kuten Lars-Gunnar Nordström. Osalta taiteilijoista oli tilattu teoksia juuri tätä näyttelyä varten. 

Tilaustöitä ja vanhempia teoksia vertailtaessa huomaa, että toisille tekijöille aihe näyttää olevan omakohtaisempi ja innostavampi kuin toisille. Alkuaikoina jazzissa oli varmasti uutuudenviehätystä ja vetoavaa kapinallisuutta. Tämä näkyi raikkaana esimerkiksi Yrjö Saarisen suuressa Tanssiva Pariisi -maalauksessa (1930). Tyylilleen uskollisessa Night Train -teoksessa (2006) Viggo Wallensköld tuntui näkevän jazzin melko nostalgisessa valossa. Jukka Mäkelän harmonisessa teoksessa Caravan (2006) musikaalisuus välittyi katsojalle ilman turhia alleviivauksia.

Pekka Ryynänen: Väritila 8, 1979. Guassi paperille.

Suhde musiikkiin näkyy usein aiheissa: monissa töissä muusikot ja instrumentit olivat pääosassa. Pierre Alechinskyn Grand Jazz (1984) henkii festarijulisteille ominaista kuvakieltä. Philip von Knorringin Tiukka Bändi (2007) on kasa jazz-bändille tyypillisiä soittimia. Oli varmasti viisasta, että ne olivat aidan takan, sillä houkutus tarttua niihin olisi saattanut olla liian suuri. Marjatta Palaston Trilli (2006), Mood Indigo (2006) ja Synkooppi (2005) olivat abstraktimpia äänivisualisointeja. 

Kubismin ja jazzin yhdistäminen on jo ajallisestikin luontevaa. Terävä rytmisyys ja vapaa, kokeileva luonne kuvaavat niin kubismia kuin jazziakin. Kubismin musikaalisuutta parhaiten ilmensivät Otto Sköldin White Star (1917) ja Lars-Gunnar Nordströmin Sininen hetki (1948–1949). 

Aikojen saatossa jazz on muuttunut, eikä taidekaan ole pysähtynyt paikoilleen. Konstruktivismin puhtaat muodot ja toisistaan erotetut värikentät olivat suosittuja myös jazzlevyjen kansissa. Abstraktista kuvakielestä huolimatta Pekka Ryynäsen Weary Blues (Duke Ellington: Back to Back, 1986) -teoksesta välittyy öisen kaupungin tunnelma. Ismo Kajander taas oli tavoittanut jotain jazzin keveydestä esinekoosteessaan I love Paris (Charlie Parker Quintet; 30.12.1954 Mercury, 2007). Siinä täytetty vuohi keikkuu korkeiden tikkaiden ylätasanteella siveltimiä päässään.

Monipuolinen näyttely toi hyvin esiin Vexi Salmen rakkauden musiikkiin. Huolella suunniteltu kokonaisuus muistutti jazzista elävänä kulttuurimuotona, ei vain pinona pölyttyneitä vinyylilevyjä. Jazzin energia on tarttuvaa. Pehmeä saksofonin sointi tuntui seuraavan mukana, kun poistuin näyttelystä. 

Satu Ahola
Kirjoittaja on Helsingissä asuva Suomen kielen opiskelija

Palaa otsikoihin