Tarja Pitkänen-Walter maalaustaiteesta

Tarja Pitkänen-Walter tutkii taiteessaan olemassaolon peruskysymyksiä yksilöllisen kokemuksen kautta. Jokainen nyt-hetki on ääretön ihmetys sille, joka pyrkii ymmärrykseen.

Tarja Pitkänen-Walter, Rikkoutuneita eleitä – hartaus, 2007. Installaatio, Galleria Sculptor. Kuva: Tommi Keränen / Kuvataideakatemia.

Kysymyksiä (maalauksen) olemisesta

Tarja Pitkänen-Walter: Rikkoutuneita eleitä
Galleria Sculptor, Helsinki 7.3.–25.3.2007

Tarja Pitkänen-Walter tutkii taiteessaan olemassaolon peruskysymyksiä yksilöllisen kokemuksen kautta. Jokainen nyt-hetki on ääretön ihmetys sille, joka pyrkii ymmärrykseen: jokaisen itsestäänselvyyden takaa avautuu tutkimaton maisema, jossa ote lipsuu ja pitävää jalansijaa on vaikea löytää.

Taiteilijan välinein voi tietysti tutkia verbaalin ja käsitteellisen tuolla puolen avautuvia näköaloja, mutta Pitkänen-Walter halua myös tunnustella taktiilisia, kehollisia ja muiden aistien tuottamia kokemuksia. Kolmiulotteisessa tilallisuudessaan hänen maalauksensa ovatkin moniaistisia kokonaisuuksia, jotka pakenevat kuvankaltaisuutta reaalimaailmaan.

Tämä liike ulos kuvasta on tietysti yksi nykytaiteen suuria virtauksia sinänsä, ja ilmenee esimerkiksi valumisen illuusiona, jonka Pitkänen-Walter on rakentanut moniin Galleria Sculptorin näyttelyssä oleviin teoksiin.

Näyttelyn kaikki työt on nimetty yhteisellä Rikkoutuneita eleitä -otsikolla, jonka alle Pitkänen-Walter on nimennyt jokaisen teoksen erikseen alaotsikolla. Esimerkiksi Rikkoutuneita eleitä -sisätila -teos koostuu korkealle nostetusta avonaisesta laukusta, jonka sisältö, maalauksellinen värimassa on valumassa ulos. Suoraan laukun alapuolella lattialla on sininen maaliläikkä ja kukka.

Asetelma vihjaa huimasta subliimista voimasta, tuulen kaltaisesta, joka on temmannut laukun ylös ja kääntänyt nurin niin, että sen sisältö valuu ulos. Teosluetteloon liitetty alaviite kertoo, että työ liittyy äidin kuolemaan. Valuminen näyttää siis sisältävän jonkinlaisen arvovarauksen, ehkä samalla tavalla kuin ajatus rikkoutumisesta, vaikka sen seurauksena lattialla onkin varsin kaunis värilammikko.

Sama valuva liike on olennainen osa myös teoksessa Rikkoutuneita eleitä – hartaus, joka alkaa seinällä roikkuvasta Jean-François Millet’n Iltakellot-maalauksen suurikokoisesta reproduktiosta ja päättyy sen alareunasta alkavaan maali- ja esinemöykkyyn. (Tai toisin päin.) Millet’n maiseman elementit näyttävät valuneen lattialle sekasotkuksi, ryvettyneet niin kuin hartaudellekin on meidän aikanamme käynyt – selitti taiteilija teoksen ideaa.

Lattialle valuminen on käynnissä myös Rikkoutuneita eleitä – asetelma ja interiööri (kaupankäynnin maailmassa) -teoksessa. Siinä teekannusta ja lautasista koostuva esineasetelma valuu maalia pitkin alapuolista seinänosaa.

Se, että tuossa valumassa on kuvattuna samat raidat kuin teekannun koristemaalauksessa, vihjaa, että teoksen aika on moniulotteista. Teokset ikään kuin tarjoilevat mielikuvan ja valuttavat sitten sen lattialle. Lopulta tällainen on tietenkin mahdollista vain katsojan mielessä.

Taiteen traditioon näyttelyssä viitataan runsaasti. Todella vaikuttava on teos Rikkoutuneita eleitä – rokokreness-vanitas, joka muodostaa fragonardmaisen keinun. Teoksessa maiseman maalaukselliset elementit valuvat värimassana katosta ja kohoavat takaisin kohti taivasta kuin kasviköynnöksestä tehty keinu.

Keinuun liitetty käsine ja kukat vihjaavat keveään ja feminiiniseen läsnäoloon samalla, kun lattian vihertävä öljymäinen läikkä pystyyn kuivuneine kukkineen tuo mieleen kuoleman. Renessanssin värimaailma yhdistyy rokokoon keveyteen, mutta pitää myös sisällään vanitas-perinteen muistutuksen hetkien katoavuudesta.

Kyse onkin, ei enempää eikä vähempää kuin mielikuvista ja niiden prosessoinnista. Ja mielikuvat taas ovat kaiken todellisuussuhteemme perusta. Meillähän ei ole mitään suoraa yhteyttä siihen, mitä ajattelemme todellisuutena: on vain mielikuvia, jotka syntyvät aistiärsykkeistä ja muuttavat jatkuvasti muotoaan suhteessa ärsykkeiden virtaan.

Rikkoutuneet eleet ovat ihmisen tiedostamattoman kokemuksen alueella olevia muodostelmia, tottumuksia, ajattelun tapoja ja raiteita, jotka ovat muuttaneet muotoaan, menettäneet voimansa tai ehkä syntyneet uudestaan jonakin vahvempana ja elinvoimaisempana, subjektiivisen kokemuksen uutena muotona.

Muutos voi tuntua pieneltä kuolemalta, mutta näyttely on vahvasti elämän puolella: kuinka arvokkaaksi katoavuus tekeekään kaiken, ja silti siihen on turha yrittää takertua, sellainen kun tappaa kaiken ennen aikojaan. Elämä muuttaa muotoaan – ja jatkuu.

Tämä on se taso, jossa taiteella voi yhä ja aina muuttaa maailmaa.

Jonni Roos

Palaa otsikoihin