Tulosta sivuPääkirjoitus 2-07

Arkipäivän epätodellisuuksia


Maaliskuussa Helsingissä järjestetyssä Lens Politica -tapahtumassa esitettiin Lynn Hershman Leesonin dokumentti, joka kertoo mitä tapahtui, kun yhdysvaltalaiseen Critical Art Ensembleen kuuluvan Steve Kurtzin vaimo kuoli ja paikalle kutsutut poliisit löysivät bakteeriviljelmiä hänen kotoaan. Kurtz pidätettiin epäiltynä bioterrorismista. Vaimon ruumis takavarikoitiin ja suojapukuihin sonnustautuneet FBI-miehet panivat paikat hyrskyn myrskyn.

Olin kyllä lukenut jutusta (Taide 3/06), mutta livenä se vaikutti entistä absurdimmalta, jopa uskomattomalta – varsinkin, kun dokumentissa tarinaa Kurtzin lisäksi kertoo kaksi näyttelijää, jotka esittävät myös itseään esittämässä Kurtzia ja hänen vaimoaan.

Mutta politiikassa, taiteessa ja taloudessa kyse onkin mielikuvista, kuten Critical Art Ensemble on pyrkinyt osoittamaan. AIDS ja malaria tappavat enemmän ihmisiä kuin mitkään bioterrorismin tai biologisen sodankäynnin muodot voisivat tehdä. Niiden voima on pelon ilmapiirissä, joka tekee kontrollin mahdolliseksi.

Toisinaan simppelitkin asiat panevat kysymään, mikä on totta ja mikä tarua. Sain äskettäin postia ilmeisesti oikealta ex-ministeri Pekka Vennamolta ja fiktiohenkilö Matti Vataselta. Vennamo oli huolissaan eduskuntavaalien äänestysprosentista ja kysyi, miksi kännykällä ei voi äänestää. Seuraavaksi kai henkilötunnus tatuoidaan kansalaisten takalistoon, jotta tunnistaminen olisi satavarmaa, hän kärjisti. Vatanen yllytti äänestämään maailman parasta taiteilijaa.

Vatanen käy keskustelua myös Mäntän kuvataideviikkojen nettisivuilla. Hänen lisäkseen äänessä ovat kuraattori Jani Leinonen, taiteilija Mikko Ijäs, oikea ja väärä Riiko Sakkinen ja joukko oikeita tai vääriä taidevaikuttajia, kuten T.Arkio, B.Arel, T.Valjakka, mutta myös Karhu Kelokorpi, Jaaretta Maukkuri ja Antti Warhol. ”En itsekään usko, että edes tämä kommentti on oikea – vaan Leinosen itsensä kirjoittama”, Vatanen epäilee.

Olivatpa puheenvuorot sitten spontaaneja, tilattuja tai kuraattorin räätälöimiä, keskustelu on varsin kiintoisaa. Se selventää hyvin janileinoslaisen taiteilijapolven uuspopistista ajattelutapaa, jonka mukaan taidemarkkinat tarvitsevat tähtiä, mutta taide kuitenkin ”toimii sitä paremmin mitä todellisempaa se on”. Vatasen kotisivu ei muuten ihan sattumalta näytä niin samalta kuin Leinosen.


Toisen kiintoisan keskustelun käynnisti Marja-Terttu Kivirinta Helsingin Sanomissa. Helsingin kaupungin taidemuseon johtajanimitystä kommentoinut juttu poiki nettikeskustelun, jossa on puhuttu yllättävänkin kiihkeästi museon johtajaksi valitun Janne Gallen-Kallela-Sirénin puolesta.

Helsingin kaupunginvaltuuston täpärän päätöksen jälkeen ilmeisesti oikea Osku Pajamäki (sd) kertoi netissä, että hän ei äänestänyt hakijan poliittisen suuntauksen vaan hänestä saamansa mielikuvan perusteella – ja sai heti virtuaalisia selkääntaputtelijoita.

Monien mielikuvissa Gallen-Kallela-Sirén tuntuu olevan jonkinmoinen taiteen ”tervehdyttäjä”, kaipasihan häntä valtuustossa tukenut Martti Huhtamäkikin (kesk.) ”uutta kulta-aikaa” (HS 29.3.)

Mutta mitähän mahtaa mielikuville tapahtua, jos Gallen-Kallela-Sirén tosiaan pitää lupauksensa ja tuo Helsinkiin Maura Reillyn ja Linda Nochlin kokoaman Global Feminisms -näyttelyn, joka on parhaillaan esillä Brooklynin taidemuseossa. Museo nimittäin varoittaa, että se sisältää teoksia, jotka voivat loukata herkimpiä katsojia. Näyttelyä ei suositella alle 17-vuotiaille.

Arja Elovirta


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä