Tulosta sivuKuinka elää ekologisesti?

4.11.2008 1.56

Kestävästä taiteesta

NettiDietzler-kuvaAikanaan Richard Long tallasi Lapin arktiseen maastoon suoran viivan. Nyt taiteilijat yrittävät korjata ihmisten luontoon jättämiä jälkiä.
NettiDietzler-kuva
Georg Dietzler, Bio Difference, 2004. Elektronisen taiteen biennaali, Perth, Australia. Veistoksellisen kokeen katsojat saattoivat seurata, kuinka vehnän siemenissä elävä osterivinokasrihmasto hajottaa eilisen päivän sanomalehden. Tietokin on siis katoavaista.

Kuinka elää ekologisesti?

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten Richard Long matkasi Lappiin ja tallasi arktiseen maastoon suoran viivan. Samanlaisen kuin aiemmin Himalajalle ja Saharaan. Nyt taiteilijat yrittävät korjata sekä ihmisten elämää että sen luontoon jättämiä jälkiä.


Teksti: Arja Elovirta

Ekologia, eettisyys, esteettisyys ja energisyys, siinä neljä e-kirjainta, joista Salon seudulla vuodesta 2006 toiminut, näyttelyistä ja tapahtumista koostuva ja taiteilija Tuula Nikulaisen unelmista todellisuudeksi muuttunut Halikonlahti Green Art -projekti lähtee liikkeelle.


Luonnon monimuotoisuuden väheneminen, ilmaston lämpeneminen, lintuinfluenssan ja hullunlehmän taudin kaltaiset epidemiat ja geenimanipulaatioon liittyvät eettiset ongelmat ovat saaneet myös taiteilijat katsomaan maisemaa toisin. Terminä vielä melko vakiintumaton Green Art viittaa teoksiin ja tekijöihin, jotka etsivät ratkaisuja näihin ongelmiin – tekevät ekologisia väliintuloja, ekoventioita.


Yksi heistä on Salon projektin kansainvälinen primus motor, saksalainen taiteilija ja kuraattori Georg Dietzler (1958). Yhdessä Nikulaisen kanssa hän vastaa myös huhtikuun puolivälissä Kiasma-teatterissa järjestettävän kansainvälisen Grassroots-konferenssin suunnittelusta.


”Pidän itseäni pikemminkin sosiopoliittisten projektien ja ekologisten utopioiden kuin esineiden tuottajana. Minulle konferenssien ja erilaisten monialaisten kohtaamisten järjestäminen on samanlaista taidetyötä kuin kaikki muukin”, Dietzler sanoo.


Teoksiaan hän kuvaa eräänlaisiksi tutkimuslaboratorioiksi, kontrolloiduiksi kokeiksi tai eläviksi asetelmiksi. Tieteellisissä kokeissa niin kuin asetelmissakin kyse on ihmisen järjestelemästä ja hallinnoimasta luonnosta. ”The work is like a still life, which is alive”, Dietzler vertaa englantia saksalaisittain murtaen.


Sosiaalisten suhteiden lisäksi Dietzlerin päämateriaali on osterivinokas, joka on siitä merkillinen sienilaji, että se pystyy paitsi suodattamaan myös hajottamaan monet maa-ainekseen imeytyneet myrkylliset yhdisteet, kuten PCB:n. Tämän prosessin ympärille Dietzler on rakentanut laboratorion kaltaisia tarkkailupaikkoja tai vähitellen tuhoutuvia veistoksia ja majan tai asuintalon kaltaisia tiloja.


”Arkkitehtoniset muodot ovat ikään kuin keinotekoisesti luotuja raunioita, ekologisen aspektin lisäksi niihin liittyy myös muisti ja paikan tunnelma hajuineen ja muine aistimuksineen.”


”Hävittyään teokset jatkavat elämäänsä ihmisten puheissa, heidän muistikuvissaan – ja muuttuvat näin osaksi kulttuuria. Niissä on tietty perusinhimillinen ja poeettinen ulottuvuus.”


Eko-nettiDietzler23
Georg Diezlerin Kompostoituva laboratorio oli esillä Rauma Biennale Balticumissa vuonna 2002. Olkipaalit, savilaasti, säiliö, PCB-pilaantunut maa, osterivinokas viljelmä. Olki-savirakennelman toteutus: Ilpo Korkalo.
Kuva: Rauman taidemuseo.

Dietzler valmistui Düsseldolfin taideakatemiasta 1984. Ensimmäisissä töissään hän käytti varisseita lehtiä – ja huomasi pian olevansa tekemisissä pahasti saastuneiden suodattimien kanssa. Lehtien itseensä imemät ilmansaasteet näkyivät Dietzlerin iholla ja kutisevissa silmissä.


Havainto lähetti hänet matkalle, joka johti biologisten prosessien tutkimiseen. ”Työskentelen aina yhteistyössä paikallisten ihmisten, taiteilijoiden ja tutkijoiden kanssa. Aineena PCB on niin vaarallinen, että on todella tiedettävä, miten sen kanssa toimitaan.”


Materiaalin Dietzler saa teollisuusalueilta tai tutkijoiden purnukoista. Joissakin tapauksissa koetilanteet ovat nimittäin vaatineet ainesten tietoista pilaamista. Miksi sitten toimia taiteen kontekstissa, jos käytännöt ovat samat kuin tieteellisissäkin kokeissa, joissa testataan ilmanpaineen, lämpötilan tai erilaisten sääolosuhteiden vaikutusta puhdistusprosessiin?


”Yhteyksien luominen erilaisten kokemuspiirien ja ymmärtämisen tapojen välille on sosiaalisessa mielessä hedelmällistä ja tärkeää. Taideprojektien puitteissa voidaan toteuttaa myös konkreettisia interventioita, jotka muuten jäisivät toteutumatta.”


Salossa yksi tällainen väliintulo on yhdysvaltalaisen Jackie Brooknerin ideoima Veden taika, lintusaarirypäs, jonka kasvisto puhdistaa entisten jätealtaiden vettä. Syksyllä alkava jättiprojekti toteutetaan kaupungin prosenttihankkeena. Mukana on taiteilijoita, opiskelijoita, biologeja, puutarhureita... Tarvittavan bioreaktorin on suunnitellut skotlantilainen Eco Village Instituutti paikallisten biologien, limnologien, lintu- ja puutarha-asiantuntijoiden kanssa.


Vaikka Dietzler onkin kiinnostunut ekofunktionaalisista teoista ja teoksista, hänen puheessaan ekologia sitoutuu jatkuvasti sosiaaliseen. ”Kirjassaan Mies joka istutti puita Jean Gino kertoo miehestä, joka kasvattaa metsää siemen siemeneltä. Siementen sijaan yritän kylvää ideoita samalla sitkeydellä. Tulevaisuuden tavoitteenani on luoda liikkuva ja monialainen akatemia, joka keskittyy taiteen, ekologian ja ympäristön kysymyksiin”, hän visioi.


Ympäristötaiteen laajentuneella kentällä liikkujista moni onkin guattarinsa lukenut. Ekosofian lanseerannut ranskalainen filosofi ja psykoanalyytikko Félix Guattarihan (1930–1992) oli sitä mieltä, että ekologista kriisiä ei pitäisi nähdä vain saastuneena ympäristönä vaan myös elinpiirinä, jossa aiemmin merkityksellisyyden tunnetta tuottaneet ihmissuhteet, sukulaisten, naapureiden ja perheen väliset sidokset ovat ohentuneet. Myös suhde yhteiskuntaan ja kosmokseen on ”taantumisen liikkeen aiheuttamassa vaarassa”.


Hänen mukaansa globaalissa mediataloudessa matkustaminen merkitsee paikallaan pysymistä, samojen kauppaketjujen, tuotemerkkien, samanlaisen musiikin, kuvien, käytöstapojen kuluttamista. Kaupan pakastealtaassa makaava lammas on ehkä tuotettu Uudessa- Seelannissa, paisti Argentiinassa ja hedelmäosaston appelsiinit Israelissa tai Espanjassa. Harva pysähtyy niiden reittejä miettimään.


Dietzlerin Grassroots-konferenssiin kutsuma tanskalainen taiteilija, arkkitehtikoulutuksenkin saanut Nis Rømer (1970) on pysähtynyt.


Eko-nettibgreen-4
Free soil, F.R.U.I.T. 2005. Interaktiivinen installaatio, jonka virtuaaliversio elää myös internetissä. Teos on mukana Chicagolaisen Samart Museum of Artin kokoamassa Beyond Green: Towards a Sustainable Art -näyttelyssä, joka kiertää parhaillaan Yhdysvalloissa. Ks. www.free-soil.org; www.free-soil.org/fruit/

Rømer on yksi kansainvälisen Free Soil -ryhmän jäsenistä. Taiteilijoista, aktivisteista, tutkijoista ja puutarhureista koostuva joukko ei suuntaa huomiotaan koskemattomiin tai hakkuu-uhan alla oleviin aarniometsiin vaan kaupunkiin ja urbaaneihin ekosysteemeihin.


Ryhmän välillä jopa leikkisä aktivismi ruumiillistuu veistoksina, installaatioina, yhteisötaiteena, työpajoina ja nettiprojekteina. Tai kaupunkiin suunnattuina istutusiskuina.


Radikaali puutarhanhoito tai guerilla gardening, ympäristön vehreyttäminen tai ruuan kasvattaminen urbaanissa julkisessa tilassa näyttää olevan nykyään yksi kansalaistottelemattomuuden tai aktivismin vakiintuneista muodoista ainakin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Eko-nettiIMG 9163

Yhdessä yhdysvaltalaisen Amy Franceschinin (1970) kanssa toteuttamassaan F.R.U.I.T.-installaatiossa Rømer suuntaa valokiilan siihen sosiaaliseen, taloudelliseen ja ekologiseen verkostoon, joka tuottaa hedelmiä kaupunkilaisten välipala- ja jälkiruokapöytään.

Nykyään läpi vuoden tarjolla oleva, mehukas ja helposti porukan kesken jaettava appelsiini on hyvä yhteisöllisyyden, mutta myös maailmankaupan symboli.


Eurooppalaisen hedelmäkojun muodon ottaneessa installaatiossa katoksen suojaamat ”appelsiinit” on kiedottu kääreisiin, jotka kannustavat ihmisiä ottamaan selvää, mistä heidän syömänsä elintarvikkeet ovat peräisin.


Ryhmä puhuu urbaanin viljelyn puolesta, koska kuljetusmatkojen lyheneminen on omiaan alentamaan hiilidioksidipäästöjä, siirtämään valtaa kansalaisten käsiin ja usuttamaan uudenlaisten sosiaalisten verkostojen rakentamiseen.


Eko-netticellphoneprotest
Free Soil levittää tetoa myös ruokaketjun kautta. Hedelmien käärepaperit kertovat tuotteiden reiteistä tai ryhmän tempauksista, kuten kuinka protestoida matkapuhelimella.

Tietoja kerätessään Free Soil huomasi, että lähiruoka-ajattelu oli yllättäen liittynyt myös Mustien Panttereiden toimintaan. Seitsemänkymmentäluvulla San Franscisco Bayn alueella toimi mustien ihmisoikeustaistelijoiden Food Conspiracy, lähiruokarengas, joka oli niin laaja, että pystyi ostamaan elintarvikkeita paikallisilta viljelijöitä ja välittäjiltä tukkuhintaan. Senkin toiminta osoitti kuinka tiiviisti elintarviketuotanto, talous ja polittiikka – mutta myös sosiaaliset verkostot liittyvät toisiinsa.


Free Soil -ryhmän mielestä taide voi olla kaiken tämän, sosiaalisen, ekologisen ja poliittisen muutoksen kasvualusta ja katalysaattori. Guattari on hiukan samoilla linjoilla. Hänen mielestään ekologisen kriisin ratkaiseminen merkitsee muutoksia työn ja tuotannon megatasolla, mutta myös subjektin mikrokosmoksessa.


Lähtökohdistaan huolimatta tai juuri niiden takia Guattari ei uskonut psykoammattilaisten pystyvän näitä ongelmia ratkomaan sen enempää kuin teknokraattienkaan. Hänestä siihen tarvitaan jotain markkinoista irrotetun taiteen kaltaista. Jotakin, joka vastaisi myös kysymykseen, kuinka palauttaa elämän mielekkyys, solmia uudenlainen aistillisuuden, älyn ja halun ristisidos? Kuinka luoda elävämpi suhde ruumiiseen, fantasmaan, aikaan, elämään ja kuolemaan?


Kuinka elää mielekästä elämää mielekkyytensä monin tavoin menettäneessä maailmassa?


Kirjoittaja on Taide-lehden päätoimittaja.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä